festivaalin lähestyessä

Ilmarin päivänä 16.1.2008

KAJAANIN HARRASTAJATEATTERISTA JA ESITYSSARJASTA TEATTERI 2100

Tämä kirjoitus on syntynyt tarpeesta (mahdottomuudesta!) markkinoida Teatteri 2100 -esityssarjamme kokoavaa yhteisfestivaalia Helsingin Ylioppilasteatterilla 6.-9.3.2008. Jo siksi sen sisältöihin kannattaa suhtautua varauksella, kriittisin silmin. "Laita sinne että Suomen poliittisin harrastajateatteri valloittaa Helsingin!" "Ei kun että valtakunnallista mainetta niittänyt valtava kakaralauma panee taas haisemaan!" "Eikä sitten yhtään kertaa sanoja ´kokeellinen´, ´runollinen´tai ´lempeä´!"

Suomessa tehdään yhä enemmän teatteria, joka ei parhaimpien myyntitykkienkään avulla taivu kaupalliseksi jargoniksi. Tästä voisi iloita, jos se ei samalla tarkoittaisi teatterin marginalisoitumista, kriittisen massan katoamista, eriarvoisuuden lisääntymistä, poteroitumista ja kenttää jo pitkään repineiden kuilujen syvenemistä.

Kajaanin Harrastajateatteri on aloittanut ympärivuotisen toimintansa vuonna 2002. Nuoret kajaanilaiset naiset pistivät mökin pystyyn ihan omaksi ilokseen. Piti päästä tekemään omaehtoista, kuritonta ja suoraselkäistä kainuulaista harrastajateatteria. Tulin itse mukaan teatterin toimintaan saman vuoden loppusyksystä, turkulaisena opiskelijakoltiaisena, teatterin avajaisnäytöstä ohjaamaan, ja sillä tiellä olen yhä.

Kajaani on raskaan maineen kaupunkeja. Työttömyys-, itsemurha- ja muuttotappiotilastoissa olemme pysyviä listaykkösiä. Viime aikoina kaupunki on päässyt uutisotsikoihin lähinnä rasistisilla rikoksilla, kulttuurilaitosten murhayrityksillä sekä muilla väkivaltaisilla epätoivonpurkauksilla. Kainuulaisen mentaliteetin synkempi puoli tiivistyy uhoavaan känniälämölöön siitä kuka sammuttaa viimeisenä valot, missä puukko heilui eilen tai miten UPM:n tehtaan nyt käy. Täysi-ikäisyyden saavutettuaan jokainen terve kajaanilaisnuori karistaa kaupungin pölyt jaloistaan kiireen vilkkaa.

Teatterilaiselle tämä kaupunki on kuitenkin ollut hyvä. Kaupunginteatteri-isoveljestä tohkeillaan maanlaajuisesti ja siinä sivussa omaa pientä harrastajalaivaa on voinut luotsata rauhassa. Vuosina 2003-2006 toteutetun Generaattori-kulttuurihankkeen aikana loimme teatterille puitteet, toimintamallit ja tekemisen hengen. Taiteellinen teatteri on ollut johtotähtemme – sen tekeminen ja päivittäminen 2000-luvulle.

Meillä on ollut tarve putsata pölyä tämän usein kovin tunkkaisen teatteritaiteemme/kaupunkimme yltä. Luoda tilaa olla ja toimia niissä omin ehdoin, omin unelmin. Olemme rakentaneet yhteisöä, jossa voimme kokeilla, ottaa riskejä ja aidosti venyttää teatterin rajoja ja mahdollisuuksia. Välillä on onnistuttu, välillä on tullut turpiin, mutta hetkeäkään ei ole ollut tylsää.

Kotikaupunkiimme ja teatteritaiteeseen kohdistuu ainakin yksi yhteinen toiveemme. Meistä ne voisivat olla paljon elävämpiä ja aktivoivampia asioita, kuin mitä ne tänä päivänä ovat. Ne voisivat myös ottaa nykyistä huomattavasti suurempaa iloa irti harrastajiensa vahvuuksista. Ammattijohtoisen, katsojansa haastavan ja paikallisuudesta ponnistavan harrastajateatteritoiminnan voimistuminen ei ole ollenkaan huono vaihtoehto tulevaisuuden teatterikartallemme.

Me täällä Kainuussa seuraamme tarkkaan mitä siellä etelässä tapahtuu. Kuinka suunnattoman hieno, monimuotoinen ja kaikin puolin aliarvostettu esittävän taiteen keskittymä siellä onkaan! Niin paljon mielenkiintoista, hurjaa ja uutta luovaa teatteria ja taidetta! Samaan aikaan tuntuu siltä, että siellä kamppaillaan monien samansuuntaisten ongelmien kanssa kuin täällä periferiassa. Eristyneisyys, yksinäisyys, köyhyys, jatkuvassa epävarmuudessa elämiseen väsyminen – ihan vain muutamia seikkoja luetellakseni.

Unelmoimme tilanteesta, jossa tämänkaltaiset tekijät ja ryhmät tekisivät nykyistä huomattavasti enemmän yhteistyötä maanlaajuisesti: auttaisivat, tukisivat ja kannustaisivat toisiaan, keskustelisivat keskenään ja toteuttaisivat aitoa ideoiden kommunismia! Tekijävaihtoa, yhteistuotantoja, toisten töiden puolesta puhumista, niistä tiedottamista ja kirjoittamista, yhteisiä mielenilmauksia, kokoontumisia, ylipäätään suurempaa liikettä tekijöiden ja teattereiden välillä! Miksi tyytyä toimimaan yksin tai pienillä porukoilla?

Ensimmäinen oma askelemme tähän unelmaan toteutui syksyllä 2006 kun kolme helsinkiläistä ohjaajaa, Aune Kallinen, Anni Ojanen ja Atro Kahiluoto lähtivät mukaan tähän Teatteri 2100 -esityssarjaamme. Se oli avaus uuteen. Se oli – näin uskallan toivoa – myös askel tulevaisuuteen.

Teatteri 2100 syntyi tarpeesta tutkia ja kartoittaa tulevaisuuden teatterin haasteita ja mahdollisuuksia. Se syntyi halusta ajatella teatteria potentiaalisuuden kautta. Aihe tuntui sopivan mahdottomalta: yrittää ajatella aikaa, jota ei taatusti itse ole kokemassa. Henkilökohtaisesti, tämä teossarja syntyi myös tarpeesta päästä yksinäisyydestä: päästä jakamaan Aunen, Annin ja Atron kanssa, lisätä kollegiaalista keskustelua ja yhteistyötä.

Mukaan lähti yhteensä yli neljäkymmentä kajaanilaista teatterin, tanssin ja musiikin harrastajaa. Kukin ohjaaja sai teoksiinsa vapaat kädet niin työtapojen, ryhmän koostumuksen kuin sisältöjen tasolla. Teosten harjoitusajat vaihtelivat 5 viikosta 3 kuukauteen ja ne harjoiteltiin peräjälkeen.

Nyt näistä esityksistä kolme on saanut ensi-iltansa Kajaanissa ja neljäskin kolkuttelee jo oven takana. On syntynyt yhden yön mittainen Lemmitty, jossa kokeillaan ja kohdataan yhdessä erilaisia tulevaisuuden teatterin muotoja. On syntynyt maailmanlopun kahvilaan sijoittuva Torakat, kauhukuva tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on tuhonnut itsensä ja muut eläinlajit, torakoita lukuun ottamatta. On syntynyt ihmisen halusta nähdä tulevaisuuteen runoileva luolatutkimus Seinän edessä. Ja jotakin (Parousia) on vielä synnytyskanavissa.

Lemmittyä lukuun ottamatta esitykset etääntyvät alkuperäisestä aiheestaan – teatteritaiteen tulevaisuudesta – tutkimaan laajemmin tulevaisuuden haasteita: suuren maailmanlaajuisen tuhon mahdollisuutta (Torakat), tulevaisuuteen näkemisen mahdottomuutta (Seinän edessä) sekä Jumalan toista tulemista (Parousia). Työtapoja yhdistää prosessi- ja ryhmälähtöisyys: esitykset on kirjoitettu harjoituskausien aikana, enemmän tai vähemmän koko kollektiivin voimin. Esityksiin sävelletyn musiikin käyttö teosten kantavana voimana yhdistää Torakoita ja Seinää. Lemmitty ja Parousia asettuvat puolestaan tukevasti yläpilvelle pyrkimyksessään tuoda taivas maan päälle. Mitä tekijöihin tulee, suosittelen heitä enemmän kuin lämpimästi mille tahansa poppoolle tässä maassa – ja tämä koskee niin ohjaajia kuin monessa tapauksessa jo ympäri Suomea levittäytyneitä harrastajiamme.

Teokset leikkaavat toisensa kuitenkin enemmän maailmankuvan kuin tyylillisten keinojen tasolla. Jokainen neljästä esityksestä pyrkii omalta osaltaan purkamaan ´vanhaa´ maailmaa ja luomaan 'uutta'. Niitä yhdistää myös usko tämänhetkisten valintojemme merkityksellisyyteen, siihen, mitä teemme elämällämme ja taiteellamme juuri tänään. Ne eivät väitä tietävänsä teatterista tai maailmasta vuonna 2100 sen enempää kuin sinä tai minäkään – ne uskovat uneksunnan ja ehdottamisen kieleen. Täällä voitaisiin olla ja elää toisin, tästä maailmasta voitaisiin jo siirtyä seuraavaan. Tulevaisuus on vain aukko tässä hetkessä, ei muuta.

Tätä kirjoittaessani Generaattorin näyttämöllä harjoitellaan Aunen ohjauksessa sarjan viimeistä osaa, Parousia – taivaan ja maan hääjuhla. Salissa on toden totta lempeä, kokeellinen ja runollinen tunnelma! Esityksen ensi-ilta on ystävänpäivänä 14.2.2008. Sarja huipentuu siis esitykselliseen juhlaan. Myös Helsingin vierailu on meille suuren juhlan aihe; se merkitsee ajan tiivistymistä ja suuren tekijäjoukon odotettua yhteen kerääntymistä, mahdollisuutta tuoda ajatteluamme ja osaamistamme esille, jakaa ja vaihtaa ajatuksia. Tähän juhlaan me kutsumme sinut nyt osallistumaan – yhden tai useamman esityksen merkeissä.

Lämpimästi tervetuloa!

Eino