Ensimmäinen assosiaatio

"Tällä itse kehittämälläni antennimyssyllä saan yhteyden elämän perimmäiseen tarkoitukseen!"

torakat lähtee keikalle ouluun

Ouluun tuli kutsu Akseli Klonkilta Kesäaika päättyy -festareille. Siis Torakoille. Ja sinne menemme, sillä samalla hoituu KTT:n lämmitys ja muu kiva. Sitä paitsi Oulussa on Teatteri Airopik ja muutenkin tuona viikonloppuna paljon outoja esityksiä. Keikkaveto pe 26.10. illalla aikaan x.

eino

Yhteisfestivaali helsingin Ylioppilasteatterilla

Moi dudet,

yhteisfestarin ajankohta on varmistunut. Se on to-su 6.-9.3.2008 Helsingin Ylioppilasteatterilla. Mitä luultavimmin Lemmitty esitetään to, Torakat pe, Musta seinä la ja Aunen juttu su, eli järjestyksessä tehdään. Päivät pystytetään, illat esitetään.

Lemmittyä, Mustaa seinää ja Torakoita varten järjestetään vielä tätä ennen helmi-maaliskuun vaihteessa omat lämmitystreenit. Niiden ajankohdasta lisää myöhemmin.

eino

Teatteritapaamiseen valitut esitykset

Pe:
Utopia - unelmia onnesta klo 19
La:
-950 klo 10
Su:
Torakat klo 10:30

Lisäksi la-iltana pätkiä esityksistä "Aidan tällä puolen", "Tulevaisuus" ja mahdollisesti myös "Lemmitty". Sitä tosin tuumataan tässä vielä. Ankarasti.

eino

Kolmannen osan työryhmä valittu

Pienet muutokset mahdollisia.

Esiintyjät/muusikot:
Juho Hannikainen
Samppa Heikkinen
Juha Kangasmäki
Karoliina Kangasniemi
Maiju Karhu
Saara Karjalainen
Elias Keränen
Elina Kosunen
Anton Krylov
Karoliina Kuvaja
Jaani Leinonen
Pekka Moilanen
Anttiesko Ronkainen
Sami Sainio
Seela-Elisa Vierto
(15)
Ohjaus: Atro Kahiluoto - Eino Saari
Puvustus: Johanna Meriläinen/Soile Savela (epävarma)
Lavastus: Soile, Atro ja Eino
Valot: Sami Juutinen
Tuotanto: Sara Saxholm / KHT

Kolmososan treenit alkavat 29.9. klo 13.

eino

arvostelu

Kainuun Sanomat 16092007

Torakka vai ihminen?

Kajaanin Harrastajateatterin uudessa Teatteri 2100 -esityssarjan näytelmässä Torakat - apokalyptinen sinfonia, teoksen säveltäjä Juho Hannikainen esittää myös torakoita myrkyttävää mummoa. Torakoiden kautta syväluodataan maailmaloppua enemmän yksilön näkökulmasta kuin koko pallon poksahdusta. Voiko yksilö vaikuttaa valitsemalla valon pimeyden sijaan? Voiko elää sitten kun -elämää, vai olisiko valittava juuri nyt?


Torakat filosofeina

Torakat - apokalyptinen sinfonia. Ensi-ilta Generaattorilla 14.9. Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Ojanen, musiikki Juho Hannikainen, lavastus Elina Kosunen, puvut Johanna Meriläinen, valot Sami Juutinen. Rooleissa Juho Hannikainen, Sami Juutinen, Saara Karjalainen, Johanna Meriläinen, Sara Saxholm ja Juho Yli-Lonttinen.

Kajaanin harrastajateatterin Torakat - apokalyptinen sinfonia, joka on pitempiaikaisen projektin, Teatteri 2100 -esityssarjan toinen osa, sai ensi-iltansa perjantaina Generaattorilla. Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Anni Ojanen, sävellyksestä vastaa Juho Hannikainen.

En ole ihan varma, kuvastaako esityksen nimi parhaalla mahdollisella tavalla sen antia ja sisältöä, ainakin käsitteellisesti rajoittunut musiikkitieteilijämieleni hieman pullikoi otsikointia vastaan. Mutta mikäs minä olen sanomaan, mitä sinfonia vuonna 2100 tarkoittaa, onhan sanan merkitys muuttunut vuosisatojen kuluessa tähänkin asti.

Käsitesaivartelut sikseen, Torakoiden musiikki toimii ja saavuttaa tavoitteensa - oman olennaisensa, kuten esityksessä mainittu Kalevi Ahon Hyönteissinfonia omansa. Torakoiden sointinarsenaaliin kuuluu ainakin poljettava harmooni, kontrabasso, huilu, saksofoneja, haitari, kielisoitin, jota en osaa varmuudella nimetä - luuttu esi-isäinen buzuki-mandoliini -tyyppinen soitin joka tapauksessa - sekä erilaisia lyömäsoittimia, kuten lusikat ja lattia.

Tyylilajillisesti liikutaan monella suunnalla, ja kun musiikkia ei voi sanoin kuvata lokeroimatta jotenkin, niin sanon, että eniten svengaavan jazzin lähimaastossa. Vaikuttavimpia hetkiä olivat alussa näkymättömistä soitettu rummutusjakso, Hannikaisen ja Saara Karjalaisen saksofoniduetto, Sara Saxholmin vahva lauluveto esperantoksi sekä Sami Juutisen huima tanssilinen soolo rumpukapuloilla ja lattialla.

Hannikaisen sävellykset ja työryhmän sovitukset toimivat esityksen liikkeellepanevana voimana.

Leipää ja

sumutehuveja

Pienillä resursseilla ja vähällä rekvisiitalla saa paljon aikaan, kun on kekseliäisyyttä ja taitoa. Mitä kaikkea leipä ja paahdin näyttelevätkään mielikuvituksekkaassa käytössä! Maailmanlopputeemaa käsitellään kiihkoilematta, päällimmäiseksi tunteeksi Torakoista jää lempeys ja lämmin huumori. Kokonaisuuden rytmi on hyvä, vauhtirevittelyt ja suvantovaiheet vuorottelevat hyvässä tempossa, ajatuksille annetaan aikaa muhia, mennä perille.

Ihmiskunnan vaiheet -pantomiimi on kokonaisuuden hykerryttävimpiä kohtauksia; Juho Yli-Lonttinen hallitsijamiimikkona on kerrassaan mainio.

Toinen tikahduttavan herkullinen jakso on mummojen kirjanheittelykampanja, joka jostain syystä toi mieleeni takavuosien Muppet-shown. Vaikka nauroinkin maha kippurassa, niin yhtä asiaa tekee mieli kysyä: miksi iäkkäitä naisihmisiä esitettäessä kuljetaan köyryssä huivit päässä ja puhutaan känisevällä äänellä? Kuinka monta tällaista mummoa oikeasti maailmassa on? Muistan nähneeni näitä mummoja alakoulun näytelmäkerhosta saakka, tulkinta muuttunee ajan kanssa - jollei ole jo muuttunutkin - teatterikliseeksi ja sisäpiirivitsiksi.

Esityksen läpikantavana teemana on valon ja pimeyden pohdinta, kumpaa kohti olemme menossa. Onko ylipäätään mahdollista valita, ja jos, niin miten ja missä vaiheessa valinnan voi tehdä. Kynttiläpöydän äärellä filosofoidaan niin, että melkein kaipasin librettoa oopperan tapaan kotiin vietäväksi, että saisi pureskella ja miettiä lauseita rauhassa esityksen jälkeenkin.

Nautin erityisesti kaikista assosiaatiomahdollisuuksista, oivaltamisen ilosta, jota teksti ja ohjaus tarjoavat. Monimerkityksellisillä sanoilla leikittely on mukavaa: mitä kaikkea pitävätkään sisällään vaikkapa sanat paahtaminen ja sumutus. Monitasoisuutta tukee myös Johanna Meriläisen torakoille kehittämä pukuidea.

Näytelmän torakkuus on tietenkin ”näin on myös ihmiselämässä” -analogia, vaikka lajin edustajat ovat todellisuudessa meitä ihmisiä sitkeämpiä selviytyjiä.

Koko esiintyjäjoukko tekee kaikkea: puhuu, laulaa, tanssii ja soittaa; tekemisestä toiseen vaihdetaan sujuvasti. Koko poppoo on niin taitava, ettei mitenkään erityisesti ajattele olevansa harrastajateatterin esityksessä. Ja mikä parasta, hetkeäkään ei ole tylsää.

Eija-Riitta

Airo-Karttunen

Kuvia ensi-illan kunniaksi

Teksti nro 196

Vapaata aivovirtaa aiheesta yhteisö.

Joskus tuntuu että liika käyttö saa tietyt sitaatit kiiltämään kuin portaiden kaiteet. Tuota sanaa "yhteisö" kuulee usein, tai minä ainakin kuulen, siellä missä liikun ja kenen kanssa olen tekemisissä. Nyt oksennan tekstiä siitä. Siihen kipinän antoi sarjakuvablogi ja musiikki jota kuulen toisen ihmisen mp3-soittimesta, vaihdoimme niitä päiväksi eilen hänen kanssaan. Jos en kuuluisi "yhteisöön", en olisi tehnyt sitä. En siksi, etten olisi halunnut tai muuten, vaan siksi, että en olisi ikinä kohdannut häntä. Toinen esimerkki siitä, että kuuluisin "yhteisöön": olen säätänyt tuota Generaattorin MacTietokonetta ja sen videoeditointisoftaa, huonolla menestyksellä. Mutta olen soitellut apua ihmiseltä jos toiseltakin, ja jälleen kerran, en olisi niin tehnyt ilman "yhteisöä", jälleen siksi, että en tuntisi heitä.

"Yhteisö"-sanalla ei ole puhtaasti positiivinen kaiku päässäni, tuntuu että siinä on jokin pakko-aspekti. Tuntuu, että yhteisö ei synny siksi että ihmiset haluavat viettää aikaa keskenään, vaan jonkun muun ulkoisen asian sanelemana pakkona. Toisaalta, nämä ihmisethän hakeutuvat toistensa seuraan, ei heitä siihen kukaan pakota. Ja pakko-sana on vahva, ehkä halu on kuvaavampi. "Yhteisö" on löysä käsite. Se on enemmän kuin kaverit, mutta vähemmän kuin ystävät. Se on sama kuin kansalaisuus, tai enemmänkin paikkakuntalaisuus. Siinä mielessä, että kuka tahansa voi muuttaa vaikka Rovaniemelle, ja sitten hänestä tulee rovaniemeläinen. Kansalainen ei siinä mielessä, että kansalaisuutta täytyy hakea. Mutta onhan yhteisöissäkin tavallaan jonkinlainen epävirallinen valintasysteemi.

"Yhteisö" voi silti olla ihmisiä yhdistävä asia, ja on sitä useimmiten. Itseasiassa tuo edellinen lause on itsestäänselvyys, totta kai "yhteisö" yhdistää. Tarkoitan sitä, että ihmiset voivat viihtyä keskenään "yhteisössä". Ja itseasiassa viihtyvätkin, koska muuten "yhteisö" hajoaa helposti. Tai sen sisältö muuttuu.

Ehkä olen vain pessimisti, mutta en julista "yhteisön" evankeliumia, itselleni siis. Katson sivusta enkä täysin imeydy sen ytimeen. Tai hmm. Ehkä olen jo siellä sisässä, ja sanon "mä voin lopettaa sillon ku haluan." Hah, tuo toi tähän mielenkiintoisen riippuvuusaspektin. Voiko "yhteisöstä" olla riippuvainen? Onko riippuvaisuus ikinä hyvä asia?

En allekirjoita mitään.

Skootterit, loma, syksy.

-Juho S. Hannikainen

huhhuijjaa

vika viikko edessä tosiaan. en osaa ajatella esitystämme jotenkin valmiina. harjoituskausi on ollut ihan sairaan lyhyt. ensiksi lenkkeiltiin ja työstettiin torakoita. sitten yhtäkkiä alettiin tekemään esitystä. ja sitten pitikin tehdä äkäseen puvustus. harmittaa paljon, että itselläni ei ole koulun ja kirjoitusten takia ollut tarpeeksi aikaa perehtyä puvustukseen. jospa nyt viimeinen viikko toisi jokaiseen asiaan viimeiset silaukset ja valmiin homman maun.

mutta mutta. onneksi tämän proggiksen juttu ei ole ne puvut. kaikki esityksemme aiheet ja läpät ovat minulle hirveän kiinnostavia, hauskoja, sellaisia, joita jotenkin on mielekästä tuoda esille, herättää ajatuksia. ei hirveän helppoja, mutta kuitenkin hyviä tarttumapinnaltaan. ehkä. esitys ei ole selkeä tarina, ja varsinkin näin lyhyellä aikavälillä ei ole helppoa muodostaa jotain kokonaiskuvaa tästä jutusta. ääääh. tykkään kuitenkin. haasteet on aina haasteellisia.

menis nukkuun,
johanna

Miehie..

Jännä juttu...

Jännä juttu, että tässähän alkaa käydä aika vähiin, ensi-ilta lähestyy räminällä. Helpotus on kuitenkin jonkinmoinen, sillä valot saatiin tänään ainakin alustavasti ohjelmoitua, ja niiden rakennusurakka on yhtä heitintä vaille valmis - tämän hetkisten mielteiden mukaan. No, joka tapauksessa lähellä valmista ollaan jo ja se on jännä juttu. Kuunnelma valmistui tänään, on ihan radioteatteria. Suurin huoli jutun suhteen on vielä se, että saan ohjeistettua Pekille valojen ajamisen ja kaikki iskut. Vaan turhaan huolehdin, luotto tuohon edellä mainittuun on sen verran suuri.

Jännä juttu tuo huolehtiminen. Kun saa hoidettua pois huoliaan, tilalle on jo tyrkyllä uusia. Tietenkin niin huolehtimisessa kuin kaikessa muussakin pitäisi vain pystyä suodattamaan osa asioista - kaikki turha tai ei-niin-tärkeä - pois ja keskittyä nyt huolehtimaan siitä mikä on sen arvoista. Esimerkkinä: aikaisemmin oli huoli siitä, että saanko valot tehdyksi ja nyt on sitten huoli siitä, miten ne otetaan vastaan. Tyrmätäänko minut täysin? "On muuten paskat valot tehny tuo nobo". Turhaa kyllä tuollainen huolehtiminen. Sitä kun pyrkii mahdollisimman hyvään, on liian itse kriittinen ja tekee lopulta paskaa omasta mielestään, niin onko siinä järkeä? Nyt en siis puhu tämän näytelmän tämän käynnissä olevan proggiksen valoista paskana. Minusta ne on hyvät, kaipaavat mahdollisesti pieniä säätöjä, mutta minusta ne on hyvät. Jos joku muuta sanoo, niin ongelma on hänen.


Bloggaaminen on jännä juttu. Kansalaistoimintaa ikään kuin. Tuossapa linkki ja katsoppa hakusana.

-s-

Hei vaan..

minäkin bloggaan.
Viisi harjoitusta ennen ensi-iltaa. Ja sehän riittää!
Tänään duunattiin kuunnelma esityksen alkuun ja nehän on "torakoitaaaaaaaaa" jotka harmaana massana meitä lähestyvät.

Flunssan-piru meinaa vaivata, ja se tekee viimeisistä päivistä erityisen haasteellisia, mutta periksi ei anneta. E-hei. Särkyä ja lääkettä sopivana seoksena niin on riittäävän sekopäinen tila torakointiin.

Mutta nyt Utopiaan. Huomenna jatketaan.

Sara

Bloggaan, siis olemme.

Olen jo kotona, tänään oli harjoitukset, niin kuin monena päivänä on ollut.

Asiat Torakoissa muuttuvat abstraktioista ja konkretioiksi, mikä tuo juttuun mielekkyyttä. Ei se aikasemmin ollut ei-mielekästä, mutta tämä on mukavempi olotila. Musiikkiosio hitsautuu kerta kerran jälkeen paremmin yhteen, toivoisin ehkä vielä monipuolisempaa instrumentaatiota, tällä hetkellä kun esim harmooni on aika hallitseva, ja fonit kans. Klarinetti on yhdessä biisissä, huilu kahdessa, haitariakin voisi kyllä käyttää monipuolisemmin, tai paremminkin haitareita, entä ne kaikki nokkahuilut (niille kyllä tulee ehkä käyttöä), tai jossain olisi kyllä kiva olla kaksi huilua, tai sen trumpetin voisi tunkea johonkin, äääh. Opportunismia on sellainen. Mutta olisi kiva, että voisi seurata jokaista päähänpistoa, että hei, tämänhän voisi soittaa tällä, mutta sellainen vaatii vähintään viisi da Vinci -tyyppistä yleisneroa ja rajattoman soitinpankin jotta niin voisi toimia. Mutta olisi kivaa. Nyt tuntuu, että kappaleiden sovituksen ovat jonkinsortin kompromisseja. Mutta ne kyllä toimivat minusta, enkä ensi-illan jälkeen tule surkuttelemaan, että "voi kun tuo olisikin tullut sillä ja sillä soittimella", siitä olen varma. Mutta mieleni on jatkuvassa liikkeessä, ja alituiseen löytyy uusia mahdollisuuksia kappaleisiin. Yleensä ne jäävät ajatuksen tasolle. Ehkä en vain tiedä mitä haluan, tai sitten haluan niin paljon.

Täällä asunnossa on kylmä, mutta en pistä pattereita päälle, ainakaan vielä. Huomenna pitää mennä työkkäriin. Sieltä varmaan löytyy mulle saksofonistin paikka, niitä on siellä ihan pirusti, luulisin. Ironinen ääni. Mutta nyt, poistun. Miten voi haluta niin montaa asiaa ja olla samalla niin laiska.

-Juho Seppo

angstailu on teinien ja punkkareiden hommaa.

teatteri on siitä jännä taiteenlaji, että valmista tullee, vaikka paniikki söis toisen jalan.

menoa eikä nokitusta rykmenttirämä!

vääpeli saari

-s-

Mesenaatti-peli, osa 1

Esityksen nimi: Kolme luotia kohti Sitä

Ohjaaja: Jussi Parviainen

Käsikirjoitus / Sovitus: Miko Kivinen

Tyylilaji: Vakava monologi

Lavastus: 1000 muoviankkaa, kiertävät kehää

Puvustus: Mustia miesten tuulitakkeja

Musiikki: Kerkko Koskinen -tyyli

Aloitusrepliikki: "Sinä päivänä kun synnyin, oli leipäkin puusta ja viini verta."

Viimeinen repliikki: "...kaukaisesta maasta, vuorista ja merestä, viinissä kaikki. Ja sitten pimeää."

Aihe: Ylösnousemus ennen ja nyt

Lyhyt juonikuvaus: Kuinka löytää oma sisin tänä sekasortoisena ja yltäkylläisenä aikana. Miten löytää oma paikkansa, merkityksensä maailmassa

Kriitikon sanat: "Aiheen käsittelytapa yllätti, positiivisesti, näin ei ole ennen tällaista aihetta tehty. Lavastus ei tukenut esitystä, musiikki kylläkin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja voisivat tehdä työtä jatkossakin."


- - -
Osallistujat: Anni Ojanen, Eino Saari, Sara Saxholm ja Juho Hannikainen

Mustan laatikon musta laatikko