Kuvia läpäristä hilipatihippaa

Kuvia läpäristä 30.3. jeabatijee

Kuvia läpäristä 30.3. part 456

Kuvia läpäristä 30.3. part 2

Kuvia läpäristä 30.3.

Yhteenkuuluvuudesta

Yksi tärkeimpiä tarpeita, joita minulla on, ja jonka uskon muidenkin jakavan, on tarve kuulua johonkin yhteisöön, johonkin itseä suurempaan kokonaisuuteen. Käsittää oma osansa laumassa, yhteiskunnassa, maapallolla, osana sitä.

Olen tässä kevään mittaan tuskaillut sitä, miksi perustan jatkuvasti väliaikaisia yhteisöjä. Tai miksi perustamme. Ratkaisuna tähän olen haaveillut kiinteämmästä yhteisöstä, teatterin kielellä ensemblestä, "sitten kun on varaa", "sitten kun kaikki on mahdollista" jne. Tänään heräsin miettimään, olisiko niin sittenkään parempi?

Olen kokenut olevani - toimiessani täällä, harrastajien kanssa, tässä roolissa, yhteisönkokoajana - "tuomittu" tähän työtapaan; synnyttämään yhteisöjä, joista muodostuu harjoituskauden aikana vahvoja, ja jotka esityskauden jälkeen tai jopa jo sen aikana, jos eivät nyt katoa niin ainakin muuttuvat heikoksi yhteisöksi. (Tällainen heikko yhteisö on tavallaan edelleen olemassa jokaisen proggiksen kohdalla, joka täällä on tehty.) Ja sitten on vielä joku isompi piiri, tämänkin ympärillä, joku sellainen kokemus, joka tekee minut kauhean onnelliseksi. Että on olemassa ihmisiä, jotka ovat lähteneet täältä, mutteivät ehkä koskaan palaa ja tuntevat siitä huolimatta jotain samuutta, samanhenkisyyttä, samaa kulttuurista pääomaa, jakamisen tarvetta ja ties mitä kuin kulloinenkin "vahva" yhteisö.

Kaipuu kiinteään ryhmään on kaipuuta vahvaan yhteisöön. Vahvempaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Vähemmän häilyvään. Jos jotain, niin proggiskohtaiset yhteisöt mahdollistavat kuitenkin HENGITYKSEN. Siis yhteisöstä vetäytymisen, yksin olemisen, maahan kaivautumisen, muualle menemisen jne. Tämä on nähdäkseni enemmän kuin tarpeellista (lue: välttämätöntä), jotta paluu vahvaan yhteisöön olisi mahdollista ja mielekästä.

Kenties siis haluan työskennellä juuri näin? Kenties haluan jättää jäähyväisiä toukokuun lopun korvilla tälle vahvalle yhteisölle, jotta voisin syntyä uuteen? Tarkoittaako tämä sitä, että mikäli teen teatteria läpi elämäni, olen jatkuva kiertolainen, mustalainen, alati muuttava, paikallaan pysymätön? Syvenevätkö yhteisöt, kun ne perustetaan, synnytetään kokonaan uudestaan? Syveneekö Paska näytelmä tässä 2100:ssa? Onko tämä jatkokertomusta muutoin kuin minun ja muutaman muun molemmissa olleen puolesta?

Tällä tartkoitan sitä, että kokemus yhteisöjen, vahvojenkin, syvenemisestä - ja samalla työskentelyn syvenemisestä - saattaa olla reunaehto sille, että näin suostuu jatkamaan. Jos mikään ei enää syvene, muutu, on hakeuduttava muualle.

Hmm. Enpä ole varma, mitä mieltä olen näistä kysymyksistäni. Ja se jos mikä tuntuu kiinnostavalta.

eino

en tiedä kuka olen
en tiedä mitä elämässä tapahtuu
tiedän vain ettei ole minun asiani tietää
joku pitää huolta

(jotenkin näin kirjoitti herra melleri)

ameno

Eh...

Oli mukava puuhata silloin viikonloppuna.
Sitä jotenkin huomasi, että perkules, tässähän sitä oikeesti joutuu esiintymään. Tää ei olekaan vain mikään mukava pikku hipluttelukerho, vaan tässä joutuu oikeesti kunnon tulikasteeseen, kerpeles.

Mä en voinut kunnolla keskittyä mihinkään tekemisiini, koetin vaan silimä kovana katella ihmisten (katsojien) reagtioita tähän tekeleeseen. En yhtään ihmettele, jos ohjaajaa välillä nolotti.. onhan tämä varsinainen raakile, kerperos sentään.

Silti mä nautin. Jokaisesta sekunnista. Ihanaa tehdä tätä juttua teidän kanssanne, te kaikki, Einosta Samiin ja Elsasta Eijaan. Kaikki te.
Tämä yhteisö on ihana. Kaikki niin erilaisia keskenään ja siksi niin ihania.

Seela-Elisa

työryhmäämme edustavimmillaan

tehtävä

käykää tsekkaamassa ne sivut, joita itse mainostatte - siis tutustumassa näihin ryhmiin, kukin ainakin omaanne. jos ette ole vielä tätä tehneet.

eino

dream a little dream of us

purkua

Minulle jäi kevyt olo. Ei siksi, etteikö työtä riittäisi auringon alla, turhankin kanssa, vaan koska homma tuntuu perusidealtaan toimivan, ja koska yö ANTAA niin paljon. Antaa, jos ottaakin. Tätä painotti Mannisen Elinakin, joka vielä laitteli eilen illalla viestiä (Elina, ilman lupaasi, mutta tuskin pahastut):

"Eilisestä pähkäilyä vielä: porukan hartaus ja kärsivällisyys liikuttivat. Omaa itseä ei tuotu esille kailottaen. Oloksi tuli jopa liikaa ansaitsematonta hyvää saanut. Hämmennyksistä hyviin oloihin. Ei ollut mulle mailakohtausta, jota melkein kaipaisin. Vahingossa kaikki tuntui enemmän tuudittavalta kuin kirpaisevalta. Yhtä suurta rakastumista oli tuo juttu. Kevään vihreä ja uudistusmielinen, hajamielinen ja intomielinen vuorotellen. Kiitän, onnea jatkoon!"

Pidin itse

-etenkin alun ja väliajan rauhasta, hitaasta ja kiireettömästä tunnelmasta
-kakkosnäytöksen selkeydestä, lempeästä, älyä ja mieltä kutkuttavasta tunnelmasta
-harjoitteista. keskeneräisen näkymisestä, työskentelystä kohti mahdotonta (eritoten mene näyttämölle jne.). tätä, tämäntyyppistä saisi olla lisää.
-kävelystä kaupungilla, retriitistä jokirantaan
-tunnelmasta tilassa kun tulimme takaisin
-yöllisestä musisoinnista
-kaikista teltoista
-väsymyksen jälkeisestä raukeuden ja ajantajun kadottamisen tilasta
-maisemasta pommisuojaolosuhteissa
-kehollisesta työstä: vanhenemisesta, nuortumisesta, impulssipiiristä, roimasta ylinäyttelemisestä Eläinten teatteri-ideaalissa paikka paikoin
-Johannan lopputekstistä

Eniten kehittämistä meillä nähdäkseni on

-kaikissa juonnoissa, joita vaivaa jonkinlainen patsastelu, epärentous
-ykkösen sekavuudessa, poukkoilevuudessa - katsoja ei pysy mukana. turha siivottava pois.
-läsnäolossa kun ollaan yhdessä lavalla
-turhan hötkyilyn minimoimisessa
-ykkösen lopusta väliajalle siirtymisessä
-siisteydessä, tilan pitämisessä "puhtaana"
-ajatusten kirkastamisessa kaikkialla: "mikä on tämän kohtauksen ydinajatus/väite/tavoite?" --> tähän kyettävä vastaamaan paremmin
-ykköseltä ET 2:ssa ja 4:ssa, mainoskatkossa, juonnoissa, Eliaksen soolossa
-kakkoselta luopumisen teoissa, tarinankerronnassa, johdattelussa lopusta kaupungille

Tarkemman palautteen kimppuun huomenna. Jos jotakin ennen kaikkea, niin selkeytystä ja terävyyttä jäin kaipaamaan, teräviä kulmia pehmeyden keskelle. Tämä tarkoittaa vielä pieniä poistoja tekstistä ja ehkä hivenen uuden luomistakin.

By the way, ykkössuosikkini esityksen nimeksi on

LAHJA.

Voimia, toverit, murut!

eino

ihanaa

Viikonlopusta jäi vain hyvä mieli.
Se on hyvä. Se on myös outoa, koska jossakin vaiheessa olin niin pohjamudissa. Sieltä sitten noustiin nopeasti, kai. Jälkeen päin ajatellen, en tiedä mikä minut sinne ylipäätään ajoi. Jotenkin vain "väliajalla" olin jo niin puhki ja lopussa, että tuntui tosi hankalalta lähteä jatkamaan. Olin pettynyt itseeni. Pettynyt johonkin muuhunkin. Oli yksinäinen olo. Läpimeno oli niin raskas juttu minulle, että hiukan pelottaa, jos kaikista esityksistä tulee vähintään yhtä raskaita, niin mitenhän siitä selviää hengissä...
No, tuo nyt kuulosti melkoiselta.
Oli siinä kuitenkin hyviäkin kokemuksia, paljonkin. Oli mukavaa mm. päästä telttailemaan katsojien kanssa.
Ja yö oli tosi ihana. Se ulkoilu oli tosi ihanaa, siellä oli tosi ihana tunnelma. Ihanaa, ihanaa. Siitä tulee varmasti myös tosi ihanaa katsojien kanssa. Se saattaisi hyvinkin olla hyvä juttu myös ilta esityksissä.. Ja Seela-Elisa oli loihtinut ihanan tunnelman sisälle sillä välin. On varmasti hienoa sitten oikeissa esityksissä tulla sisään juomaan teetä ja rupattelemaan..vaikka vähän kyllä haluaisin pitää tämän koko jutun vain meidän välisenä..:) Nyt vasta on alkanut käsittää, että me oikeasti tehdään tässä esitystä, eikä vain hippeillä keskenään. Se tuntuu hieman pahalta, ehkä konkretisoi tulevan luopumisen. Tämä loppuu. Vittu. Kuitenkin tuntuu hienolta, että voidaan tarjota tällainen kokemus niille, jotka vaivautuvat ja uskaltautuvat paikalle. Millainenhan kokemus siitä tulee...? Vaikeaa kuvitella. Ainakin jotakin ainutlaatuista, varmasti, luulisin.
Hieno juttu tästä tulee. Vaikka välillä on epävarma olo.
Ihanaa tehdä tätä. Ihanaa olla teidän kanssa.
Paljon kysymyksiä risteilee päässä. Pelottavin niistä on, että tuntuuko mikään tämän jälkeen enää miltään?
No, nyt lopetan.
Kiitos teistä.
niina

Hämmentävää...

En oikein tiedä mistä aloittaa..

Ennen ajattelin että minulla oli paljonkin mielikuvitusta, nyt en enää ole siitä varma. Sitä on tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja kehut olen ottanut aina ilolla vastaan. Tänään tajusin, että minua pelottaa ja olo on todella epävarma.

Ei oikein osaa enää toimia vaiston mukaisesti, tai ei ainakaan niin hyvin kuin pystyisi. Tuntuu että ajatukseni ja ideani ovat typeriä. Pelottaa paljastua typeräksi ja pelottaa se, että alan rakentamaan itselleni suojaverkkoa, ja sitten istun vain hiljaa ja masennun.

Oma henkinen kamppailu mietityttää enemmän kuin esitys.. Kohtauksia on mukava tehdä ja sitä vaan heittäytyy mukaan, ja unohtaa hetkeksi muut asiat. Kuitenkin esityksessä on paljon kohtia, joissa muistaa taas ajatella, ja silloin se epävarmuuskin iskee. Saatan vaatia itseltäni liikojakin...

Haluaisin keskittyä enemmän kaikkien kanssa tutustumiseen, mutta miksi en vain sitten tee sitä ?

Smalltalk alkaa maistua kumilta..

Näihin sekaviin tunnelmiin lopettaa Minna.

Nähdään.

padam dam

ei väsytä, vaikka ehkä pitäisi.
päässä pyörii vain tuo yö. tuntuu, että vasta nyt alkaa vihdoinkin kunnolla hahmottamaan, millainen meidän esityksetä sitten loppujen lopuksi tulee ja miltä se mahtaakaan näyttää sitten ensi-illassa. samlla näkee miten hirvittävästi on vielä edessä tehtävää ja kuinka paljon hiomista koko homma vaatii, jotta se ennättäisi maaliskuun lopulle esityskuntoon. he hee.
itse olen välillä vähän eksyksissä. siis esityksen suhteen. joskus tuntuu ettei minulla ole hajuakaan omasta paikastani siinä tai meidän pienessä hippiyhteisössä. niinku, millainen on minun roolini, ja olenko oma itseni vai en?
toisinaan iskee nyhväkeolo, ettei saa aikaan oikein mitään missään. koulu hiipii penkin alle ja mustalla matolla seisoessa pää huutaa taas vaihteeksi tyhjyyttään. ja sitten huomaa väsyvänsä. se on aika riemastuttavaa.
mutta.(kelaa ajatuksensa kasaan.)
niin. päällimäiseksi jäi kuitenki hyvin luottavainen fiilis, sen yön läpimenon jälkeen.
tästä tulee jotakin niin erilaista.
yksi kysymys kiipesi korvan taakse ja sitä kai alunperin ryhdyinkin tänne kirjoittamaan, että mistä koko neljän tunnin seissio oikeastaan kertoo? onko se enää teattein tulevaisuutta, uhkakuvia ja ihanteita koskeva näytös vai jotakin muuta? einon haastatellessa katsojia elina vastasi esityksemme kertovan ennemminkin jotakin meistä itsestämme. siis esityksen tekijöistä. ajatus kuulosti minulle vähän oudolta ja jäin sitä miettimään. mikä teatteri 2100:n jonkinlainen "aihe" tai "sanoma" olisi, jos ei teatteri vuonna 2100?
tai siis äh plööpä plöö.
nyt painun kyllä takaisin matikan laskujen ääreen. ei tämä kirjoittaminen ainakaan selkeytäänyt ajatuksia. :D
joskus voisi pitää sellasen hiplutusmaratonin.
saara.

Ekasta läpimenosta...

voi yhden kerran

tänään tilitin omat huoleni ja vitutukseni seela-elisalle. kiitttooss, seelis.

maaliskuun loppuun osuu noin miljoonaziljoonaa (lue: about seitsemän) tekemätöntä juttua. omaa laiskuuttani saan tästä syyttää. puvustus on edistynyt teoreettisella ja suunnitelmallisella tasolla, käytännössä mikään ei ole vielä valmista. tietenkin työ vaatii suunnittelun, oivalluksen ja edes tiedon, että mitä tehdään ennen kuin aletaan tekemään, mutta kauhean aikaansaamattomalta, turhalta ja laiskalta tuntuu. eikä välttämättä ihan syyttä.

unelmani olisi että saisin tehdä tätä juttua täysipäiväisesti ja koko sydämestä, herätä aamulla tekemään päivän hommat tämän projektin parissa ja illalla olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, tai edes tietäisin että olen tehnyt jotain. silloin ei ehkä tuntuisi että teen koko jutun vasemmalla kädellä. pelkään että petän porukan, näyttelijät, einon, kaikki, jos en saa itsestäni kaikkea mahdollista irti. haikailen kaiken maailman hienouksien perään joita haluaisin nähdä ja tehdä tässä jutussa. ja sitten en välttämättä keskity olennaiseen, siihen mitä voin tehdä nyt.

haluaisin tehdä kaiken täysillä ja sitten vituttaa kun alkaa kesken kaiken väsyttämään. mutta jossain vaiheessa kun hommat vähenee ja tulee valmiiksi niin helpottaa ja sitten piletetään.

huomenna tai oikeastaan tänään on piiitkät harjoitukset. rakastetaan kaikki toisiamme.

näemme sitten, mutta nukutaan ensin.

johanna

kettuilua

Tsih.Sanotaan nyt jotakin. Minustakin tiistain treenit olivat kivat. Jotenkin oli eri meiniki kuin ennen. Ja kohtaukset alkavat tuntua yhä paremmilta, kaikki. Ehkä kokemattomuudestani johtuen, en ole oikein osannut kuvitella millaiselta valmiit kohtaukset tulevat näyttämään/tuntumaan, sitten siis kun valmiita ovat. Ja monesti olen ajatellut, että `hitsit mikä kohtaus, mitähän tästä tulee...?!`(sekä innostuneena että peloissani) Mutta nyt ne alkavat tuntua vaan tosi hyviltä!
Harjoittelu myös tuntuu nyt niin erilaiselta kuin aiemmin. Hengailun ja hiplutuksen ajat taitavat olla ohi..Nyt sitten kai paiskitaan hommia todenteolla! Ja hyvä niin. Tai niin kai sen on oltava. Milloinhan ensi-ilta alkaa "hirvittää"? Ei vielä ole alkanut. Siitä tulee varmasti hauskaa ja jännittävää ja jotakin uutta mitä ei voi edes kuvitella etukäteen..
No, ei ole oikein oikeaa asiaa.
Kaksi yötä ja päivää ilman teitä.

jambalaijaaa

Elikkäs olipa mukavat harjotukset eilen illalla, joo-o. Jotenkin olin kaivannutkin tuommoista toimintaa (tiedostamattani), että otetaan yksi osio kerrallaan ja annetaan mennä, ja Eino sit ohjaa ja pysäyttää.. siitä tulee itellekin jotenkin semmonen varmempi olo sen tekemisensä kanssa, ihan kuin ohjaaja olis semmonen turvaverkko joka pyssäyttää ennenku mennee ihan pohjamutiin. *nauraa*

Minusta se toimi oikeinkin mukavasti. Näki toisista ihan uusia puolia, että miten ne pystyy mukautumaan.. Kun sitä vaan porskuttaa eteenpäin semmoisenaan, jollei suuntaa muuteta, ja itse kun on jonkun väylän toimilleen löytänyt, on niitä hankala alkaa ittekseen muuttamaan.
Tuntui että olisi energiaa ollut vaikka miten pitkään jatkaa.. Mutta onneksi tänään on taas uudet harkat.
Kumma on, että vaikka nykyään puuhaa päivälläkin täällä genellä, niin ei ainakaan vielä ole tullut yliannostusta, päinvastoin sitä jotenkin tuntuu enemmänkin innostuvan, tiedä häntä mksi.

Kuitenkin.



Musta se oli hieno se Elsan haaskahomma. Ja Niina med kirves.. Sille likalle ei parane vittuilla.

Illalla rytisemään.

Seelis

Tämänhetkiset nimisuosikit:

Suunnitelma paratiisiksi
Luonnos paratiisiksi
Teatteri jota ei ole
Mustalaisleiri
Taikurit
Tulevaisuuden Metsä

...

Ei vielä ihan "joo-otuta!". Otetaanko taas uusi kierros? Ehdotuksia?

e

huihurjaa

viime viikon hääräilin yksikseen siellä syrjässä,mietin rakenteita ja väliosia ja siltoja ja muita joille en tiijä oikeita termejä niin keksin ne tässä nyt.siis musiikkeihin.saakeli.jotta nauhoituspäivät olisi tehokkaita niin koitan miettiä kaiken mahdollisimman tarkasti etukäteen,ja jos joku kusee niin ois hyvä olla varasuunnitelma. no joo. huomenna ois taas nauhoituspäivä,vähän jännittää. saas nähä miten käy,nyt tämä homma on ruvennut toimimaan toisellalailla kun alkukuukausina. silloin ei syntynyt mitään edes ajatuksina,nyt ajatuksia ja muuta on kyllä, mutta nyt tuntuu että aika loppuu kesken.noita nauhoitteluita tarvihtis hitosti enemmän,varsinkin jotta jäljestä tulisi makiaista, eikä "ihan hyvää".perkele.

minulla piti olla jotain tarkkaa ja tärkeää kirjoitettavaa tänne,mutta jähimiseksi meni.naamat.
terveisin kumpulaisen jussi-petteri lonttilainen

lauantaimietteitä

Kuusi viikkoa ja yksi tunti ensi-iltaan.

Ensi viikon lauantaina, jos luoja suo, on ensimmäinen täysipäinen läpimeno. Ehkä. Raivoisa määrä pitäisi vielä kerrata asioita. Keskittyä perusasioiden harjoittelemiseen. Ei voi puhua edes hiomisesta, vaan perustyökalujen haltuunotosta. Käsikirjoituksen suhteen olen tyytyväisellä tolalla. Ainakaan paperilla esityksessä ei ole yhtään kohtausta, joka ei toimisi tai johon suhtautuisin itse vähän nihkeästi. Yleensä sellaisia jää esitykseen. On jäänyt aina, omissa töissäni. Siitä on vielä sitten matkaa siihen, että kaikki toimii myös näyttämön puolella.

Kulunut viikko oli uusien kohtausten mättämisen ja vapautumisen aikaa. Antti-Jussi lähti jutusta, mikä nähdäkseni vapautti energiaa sekä kaverille itselleen että työryhmälle. Enää ei tarvitse nihkeillä "yhteen hiileen puhaltamisen", sitoutumisen tai minkään muunkaan sellaisen HENKEEN liittyvän asian suhteen, jota tässä loppuvaiheessa tarvitaan rutosti. Olen mielissäni siitä - ettei tarvitse epäillä motiiveja tai miettiä että mitenhän nämä nyt tähän juttuun suhtautuvat. Tosissaan. Intohimoisesti. Valmiina.

On aika vaikeaa puhua tästä vielä ulospäin. Että mikä tämä nyt oikein on. En ehkä tiedä itsekään kovin tarkasti. Jonkin kauhean tärkeän asian äärellä liikutaan ja se riittää, toistaiseksi. Yritän silti määritellä, tämänhetkisten fiilisten mukaan:

Leiri. Yön mittainen teatterileiri aikuisille. Tulevaisuusleiri. Metsäleiri. Forrest Camp! Työpaja ja pitkäkestoinen happening. Teatteriesitys ja näyttely. Kokemusesitys, ehdottomasti. Minimalistinen lämpöooppera. Unelmarata. Aikuisten pomppulinna. Aikuisten Lintsi. Lälläriperformanssi. Esitys teatterista, jota ei ole. Esitys teatteriKSI, jota ei ole. Läpitanssittu luento. Keksintögalleria. Leikkikeskus. Kosketusesitys. Hippidraama. Epädraama. Uusripari. Unipiiri. Tulevaisuuden ompelukerho.

Samaan aikaan kun olen joutunut päästämään / päästänyt vapaaehtoisesti irti rakkaimmistani - siis bändipitoisen livemusan ja joukkotanssien ryydittämästä estetiikasta, uumoilen että tässä jutussa yhdistyy runsaammin kuin koskaan aiemmin erilaisten tyylilajien, lajityyppien ja taiteenlajien seos. Kovin dramaattinen esityksestä ei ole tulossa, paitsi toivon mukaan katsojan (ja esiintyjän) kokemusmaailmassa. Mutta itse draama näyttää karsiutuvan koko ajan minimiin. En tiedä onko se hyvä asia. Kiinnostava havainto kyllä, ja huomaan alinomaa miettiväni, onko tämä se suunta johon todella haluan tekijänä kulkea. Kyllä, tuo tie vie syvemmälle taiteen ja teatterin marginaaleihin, aiheuttaa yleisökatoa ja sensellaista, mutta se tuntuu vievän myös syvemmälle tähän aikaan, toisiin ihmisiin ja sellaisiin lopputulemiin, jotka tuntuvat yhä oikeammilta, todemmilta.

Työstän omaa unelmaani näyttämölle, jälleen kerran, siitä olen varma. Jotakin, mistä olen pitkään haaveillut. En tiedä onko matkalla kohti omaa unelmaansa edes mahdollista epäonnistua. Epävarmuus ja huolekkuus tulee vain siitä, ettei ole hajua siitä, kuinka pitkälle unelmansa kanssa pääsee kun DEADLINE ryömii syliin.

Katsomo on purettu, uusi jalkapalloareena avataan maanantaina!

utopialainaus

"Utopiat ovat kurkoituksia näkymättömään. Fantasioita. Unelmia.

Utopioita pidetäänkin usein haihatteluna, jolla ei ole tekemistä todellisen elämän tai yhteiskunnan kanssa. Onko näin? Mistä muutos syntyy jos ei unelmista?

Thomas More valitsi unelmiensa yhteiskunnalle osuvan ja paradoksaalisen nimen. Suoraan käännettynä utopia on ”paikka jota ei ole”. Kuitenkin, ajatellaanpa esimerkkiä. Minulla on mielessäni ajatusrakennelma siitä, millainen ihannemaailma olisi. Makrotasolla se voi käsittää globaaleja rakenteita, mutta viime kädessä tuo suuri kuva syntyy yksittäisten henkilöiden valinnoista. Minun valinnoistani. Utopia siis sisältää sen, miten minä toimisin ihannemaailmassa, jotta se voisi olla ihanteellinen.

Jos pidän aktiivisesti mielessäni kuvan itsestäni tuossa ihannetilassa, voin verrata jokaista tekoani tuohon ihanteeseen. Näiden väliin syntyy väistämättä hankausta. Mielessäni loistava ihanne jarruttaa jokaista liikettäni, joka sitä pakenee. Koska ihanne on ihanne, se ei tee kompromisseja. Se ei voi joustaa vähemmän ihanteelliseksi. Siksipä konkreettisten tekojen täytyy joustaa kohti ihannetta. Olettaen, että en halua hylätä ihannetta ja sen mukana moraalia.

Jos valitsen ihanteen, liikkuvat siis tekoni, käytännön elämäni kohti sitä. Jos ajattelen aktiivisesti utopiaa ja omaa paikkaani siinä, alan elää lähempänä sitä. Silloin ”paikka jota ei ole” ON tässä, tuona kitkana, liikkeenä kohti itseään. Kun näen unelman tarpeeksi selvästi, alkaa siitä tulla totta. Kun kuvittelen unelmien tuomaksen, olen jo enemmän hän. Mitä parempi ja ahkerampi olen kuvittelemaan, sitä enemmän.

Isossa mittakaavassa tämä tarkoittaisi sitä, että mitä elävämmin ja uutterammin pystymme kuvittelemaan ihanteellisen maailman, sitä vaikeampi meidän on toimia sitä vasten yhteisönä, yhteiskuntana, maailmana. Jos utopioimme enemmän, tulee maailmasta parempi. Ja taide jos mikä on oivallinen kuvittelun väline!"

Yarr, and a bottle of rum

Elsan kanssa oon kyllä samaa mieltä: yo-error jne. Tuntuu melkein että aivot ei vaan enää yksinkertaisesti jaksa käsitellä maailmanhistoriaa, välillä ne tilttaakin ja huomaan nukahtaneeni.
Eilen kyllä päätin sitten antaa itselleni vapaapäivän ja kävin ostamassa pizzan, tehon, uusimman elfquestin ja yrttivoipatonkeja. Loppuillan naureskelin idolssille ja aloin lukemaan lorua sorbusten herrasta..vois antaa sen Samille lainaan, kun se ei ole liian paksu kirja :D
Nyt jo toisaalta kaduttaa että laiskottelin eilen..On vielä niin paljon hommaa..hittolainen..Joskus ois niin helppo luovuttaa, mutta luovuttajat on aika nynnyjä...perhana..
No, tämä kirjoitus meni nyt tämmöiseksi riutumiseksi. 2100 pyörii unissa ja ajatuksissa. Mm. viime yönä hypittiin Eliaksen kanssa takaperin voltteja sohvalla (?)

Nähdään.

.Minna.

Ps. Hyvin nauratti Seelan kuvaus pippalo-illasta :D Kiitos kaikille.

iltaa.

Neljä päivää kirjoitusten alkamiseen, yksitoista päivää kirjoitusten loppumiseen. Tällä hetkellä perspektiivini on näin kapea. Silti, kaiken lukemisen (ja viisaudenhampaan kasvamisen) ohessa mielessä pyörii proggis, epämääräisinä unikuvina, pelkoina ja haaveina. Olen virallisesti hyväksynyt suuntamme hippi-hissutteluna, ylpeä ja onnellinen siitä! viime viikon läpimeno tuntui hyvältä, ajatus tilan tunnelmasta, yllätyksistä ja suurista toiveista. yhteisöstä.
Katsoin viime torstaina sivusta `mahdottomat muutokset` uusikieli, kaikki (paitsi minä ja Seela) vääntäytyneinä kasaan vanhuksina. ilman tilannetta selventävää juontoa kohtaus oli katsojan näkökulmasta uskomattoman outo, mitä kummaa täällä tapahtuu ja mitä sillä tahdotaan viestiä?, mutta samalla, ah niin kiehtova.

Tänään tulin mökkihöperöksi. lauantaina kävin nopean visiitin terveyskeskuksen flunssaisten vastaanotolla, muuten en ole poistunut kotoani (kun koiran lenkityksiä ja lumitöitä ei lasketa) sitten viime harjoitusten, jotka taisi olla tasan viikko sitten. päässä soi yo-error, kovaa ja korkealta. Tänään, naistenpäivänä, siemailin punaviiniä äitini kanssa ja keskustelin ajasta ennen minua. viimeisenä naulana arkussani suunnittelin käyväni hiihtämässä, mehtäsuksillä kenties.. Toivottavasti olen viimeistään/vielä sunnuntaina järjissäni ja treeneihin kykenevä. kaikkien kylähullujen puolesta.
Elsa

50 päivää

Hepsun!

Nyt on teoriassa kaikki kohtaukset kirjoitettu. Ei vielä aavistustakaan, miten ne toimivat kun lauantaina ruvetaan kokeilemaan, ja plarin ääressä joutuu taatusti vielä viettämään tuntikaupalla aikaa. Jotakin pyyhkiytyy varmasti pois ja uutta korjaantuu tilalle. Tuntuu silti huojentavalta havaita, ettei tämän kokonaisuuden kasaan saaminen ole mikään mahdoton tehtävä. Nuo uudet pläjäykset vaativat kyllä melkoista antautumista ja pitkäjänteistä työstöä, siis ihan konkreettista treenipuurtoa, löytääkseen unelmaiset uumansa. Kuinkas muuten;)

Huominen vielä lommoo ja lauantaina rokkiksen kimppuun taas. Pian nähdään, tyypit!!

eino

Miltä tuntuu

Otsikko, tuo sukupolvemme ydinkysymys, sekä siltä kysytty että sen itsensä alinomaan kysymä, loppuun asti hokema, on aina oiva tapa aloittaa sukupolvemme tekijöille tyypillisten kommunikointimuotojen kuten bloggailun harjoittaminen. "Hyvältä."

Helsinki, tuo katujen sekasotku, toi mieleeni muutamia mietteitä, jotka jaan. Ensinnäkin, esityksemme ydinlause on minulta vielä hukassa. En tarkoita mitään senkaltaista, minkä voisi riviin tai iskulauseeseen typistää, huudahduksista puhumattakaan, mutta jonkun pääteesin, kiteytyksen, kirkastuksen tarve on kova. Edes itselle, ja kenties nimenomaan itselle, jotta sitä ei tarvitsisi enää muille hokea, paitsi esityksestä huokuvin, ei-suorin keinoin. Saattaa olla, että kyseessä on myös jokin asia, jonka oivaltaa vasta loppumetreillä, jokin joka on jo siellä mutta mitä en vielä näe, tai joka näyttäytyy jossain ihan muualla kuin mitä oli etukäteen kuvitellut.

Eipä silti, en osaa vieläkään sanopa, mikä oli Paskan näytelmän (tai minkään muunkaan tekeleeni) temaattinen teesi, väittämä, pehmeä tai kova ydin. Mutta kokemus tulevaisuuden usvissa leijumisesta ja haasteen mahdottomuudessa vellomisesta ei ole kauhean kohottava - suuntia pitää saada selvemmiksi ja fokusoinnin jaloa taitoa ruveta harjoittamaan oikein ajan kanssa.

Loput, siis puuttuvat, kohtaukset eivät tunnu tulevan kuin itsestään. Niitä ei ole nyt takavarastossa siinä viimeisen hiuskarvan ja korvalehden välissä jemmassa, enkä niitä piilottelisi vaikka siellä hengailisivatkin. Yksi selkeä rajaus näyttäisi kuitenkin syntyvän: aiheen tasolla ykkösen kohtaukset kytketään entistä vahvemmin koskettelemaan erilaisia uhkakuvia ja kakkosella puhutaan pelkästään ihanteista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että se mikä siellä ei käsittele näitä, on putsattava pois tai korjailtava uuteen muotoon. Jos fantasian saa vietyä tappiin asti, kaupunkiteon ja yön voi halutessaan nähdä myös toteutuneina ihanteina, unelmina.

Jollain tavalla noissa uhkakuvien maailmoissa liikutaan sellaisissa haasteissa, ettei meillä voi olla oikein mitään ratkaisukeinoja niihin. Sitä tuntuu vaikealta käsitellä ja tajuta. Ettei ole oikeastaan mitään järjellistä ratkaisua yhteenkään ongelmaan. Teatteri on läpi vuosituhantisen historiansa osoittanut huimapäistä selviytymiskykyä mitä oudoimmista kriiseistä, mutta kriisejä, jotka meillä on vasta edessämme, tuntuu hankalalta etukäteen purkaa saati kohdata. Ehkä teatteri voi varoittaa niistä, ehkäistä jotakin tapahtumasta, mutten oikein luota sen kykyyn muuttaa asioita, jotka eivät ole vielä edessämme.

Olen myös miettinyt muutamia keinojen tasolla vielä jäsentymättömämpiä asioita. Pyöriskellyt niissä. Kuten sitä, että tarvitsemme suunnattomasti voimaa, rohkeutta, ehdotonta sisärinkiläisyyttä - siis sille astumista ja ulkoilun lopettamista, avarakatseisuutta, hurjaa työnpaiskomisen meininkiä, ihmeitä, kiireettömyyttä ja nerokkaita oivalluksia tälle loppusuoralle.

Haaveilen sellaisesta hetkestä, että kaksi päivää ennen ensi-iltaa totean jollekulle keittiössä kahvia äkkiä hörpätessäni, että "perkele, tällaisesta tekemisen meiningistä en ole koskaan uskaltanut haaveillakaan!".

Haaveilen loistavasta esityksestä. Haaveilen yhteisöstä, jonka varassa elää ja tehdä töitä pitkään, vailla kurjia arkisen epävarmuuden tuulia. Haaveilen yllättävistä hetkistä, rakkauden teoista, hurjasta menosta ja soinnista, joka vain kasvaa matkan lähetessä ei loppuaan vaan ensimmäistä suurta kliimaksiaan.

Mutta nyt haaveilu jatkukoon höyhensaarilla.

eino

Lomaa

Tänne ajauduin nyt. Olen viettänyt päivän kiemurrellen ammatinvalinta paineissa. En tiedä mistä ne tulevat. Tuntuu hieman, kuin ne eivät tulisi itsestäni, vaan jostakin muualta. Odotuksia. Pitäisi tietää jotakin ja tähdätä johonkin. Pitäisi olla päämäärä. Plääh. Niin helposti kelluisin vain tässä tämän hetkisessä tilanteessa. Tyytyväisenä, onnellisena. Mutta kai sitä on potkittava itseään johonkin suuntaan. Ei auta jäädä vain hillumaan, luulisin.
Se siitä.
Viime viikon torstain läpimeno oli hyvä kokemus minulle. Oli mukavaa itseni kanssa ja mukavaa tehdä ja katsoa muiden tekemistä. Vähitellen alan ymmärtää tätä koko juttua. Se ei enää hahmotu minulle niin pieninä palasina, vaan koko ajan isompina. Silti minun on mahdotonta saada sanotuksi siitä juuri mitään. Kaikki on niin uutta minulle ja ihmeellistä. Jännittävää nähdä selkeneekö pääni ennen ensi-iltaa. Onko niin tarkoituskaan? Tai onko se mahdollista? joo. Tuntuu, että pyöriskelen liiaksi oman pääni sisällä, pystymättä tuomaan mitään sieltä ulos.
Sekavia sanoja. Näin perjantain jälkeen unessa, että Eino potkaisi minut ulos tästä prokkiksesta.hm.

Heippa nyt.
Olette suloisia.
Niin

lisätunteja...

Hep,

pieni kalenteriasia: tehdään ma 9.4. eli sen huhtikuun tauon jälkeen pidempi treenipuhde, klo 14-21. Notta kalenteriin tämä. Ja viimeisen viikon kaikki treenit, siis 23.-27.4. alkavat klo 17:30, eivät klo 18. Päättyvät normaalisti.

eino, stadi

Pippalot

Jaa.a meillä oli siis ne suuret ja mahtavat pippalot.
Illan seikkaperäinen kuvaus löytyy plokistani http://selviaa.blogspot.com/

S-E

torstailta

hippijaijee

huhuijjaa. mistä alkaisi kertomaan kun on tapahtunut kaikkea ja tehty kaikkea ja yömyöhään on mennyt ja polkupyörällä on poljettu. joskus on väsyttänyt mutta se ei meilläpäin ole hirveän kummallista;).itseasiassa oma oloni on parantunut, ei sillä että se missään pahassa jamassa olisi koskaan ollutkaan, mutta askel tuntuu päivittäin aina vähän keveämmältä. ehkä se on tämä lauhtunut sää ja johannan henk.koht. kevät. ja sitten te kaikki muut työryhmäläiset. rehellisesti sanottuna minä vaan tykkään tosi paljon tehdä teidän kanssa tätä juttua. jotenkin sitä haluaisi olla helpottamassa muiden oloa jos niiden kevät kärsii takatalvesta, tai niin kuin me likaiset hipit sanomme, share the love:). jaksua kaikille ja lämpöä!
nih. entäs esitys sitten. se tuntuu yhtä aikaa hirveän tutulta ja samalla uudelta ja ennenkokemattomalta. raakileelta ja asettumattomalta. hiomattomalta timantilta (heh, juuri tästä äidinkielen kurssilla puhuttiin, VÄLTÄ KULUNEITA FRAASEJA. nyt kävi näin). jännittää mutta olo on rauhallinen, jos se on mahdollista. aikamoisen jättiläisen edessä seisomista. mutta niinhän se norsukin syödään, pala kerrallaan.
voih jos osaisi jotakin kehittävää sanoa.

muuten, tuleeko tälle esitykselle joku muukin nimi kuin teatteri 2100? kirjoitelkaa kaikki tänne nimiehdotuksia! miten olisi "yö nousee vimpelinvaaralta"? haha.

tällä lailla tänään. näkkyy!

-johanna-