Kainuun Sanomien arvostelu

Kainuun Sanomat 16.2.2008

Kajaanin Harrastajateatterin Teatteri 2100 -esityssarja on päätöksessään. Neljäs ja viimeinen osa Parousia - taivaan ja maan hääjuhla sai ensiesityksensä ystävänpäivänä Generaattorilla. Esityksessä ollaan ajassa ja tilassa, mutta saako katsoja ajatusten langanpäistä kiinni? Tarvitseeko saada? Pitäisikö vain olla ja antaa mennä?

Tulevaisuudesta ja olevaisuudesta?

Harrastajateatterin Parousiassa hääjuhlan olemus hämmentää

Parousia - taivaan ja maan hääjuhla. Kajaanin harrastajateatteri, ensi-ilta Generaattorilla 14.2. Ohjaus Aune Kallinen. Valot Kallinen ja Sami Juutinen. Kotreografiat työryhmän. Dramaturgia Kallinen, tekstejä Luce Irigaraylta, Krishnamurtilta sekä Wikipediasta. Esiintyjät Samppa Heikkinen, Juha Kangasmäki, Maiju Karhu, Jemina Karjalainen, Saara Karjalainen, Laura Kiuru, Karoliina Kuvaja, Anton Krylov, Eija Räihä, Sara Saxholm, Tanja Turtola. Tuotanto Eino Saari, Kajaanin Harrastajateatteri.

Kajaanin Harrastajateatterin Teatteri 2100 -esityssarjan neljäs ja viimeinen osa, Aune Kallisen ohjaama Parousia - taivaan ja maan hääjuhla koettiin ensi kertaa ystävänpäivänä Generaattorilla.

Esitys jatkaa ryhmälle ominaista filosofista pohdintaa perimmäisten kysymysten parissa. Nyt ajatuskeskiössa ovat tulevaisuus ja olevaisuus. Poimin ajatuksen: olemisessa on tärkeintä tässä ja nyt. Tulevaisuus on läsnä tässä hetkessä, juuri nyt tekemäsi valinnat vaikuttavat tulevaan.

Mutta entä luvattu hääjuhla? Ymmärrän, että taivas ja maa edustavat näkymätöntä ja näkyväistä eli yleisön pitäisi otsikon mukaan päästä todistamaan näkyväisen ja näkymättömän avioliittoa. Mutta siihen ymmärrykseni päättyi: en saanut ohjaajan ajatuksenkulusta kiinni, ja minulta taisivat jäädä ne häät juhlimatta.

Minimalistista hiljaisuutta

Esitys alkaa lupaavasti. Rytmikäs kävelyjakso luo äänimaailmaa, joka tuo muusikolle mieleen minimalismin keinovarat: aiheen toiston ja pienen, lähes huomaamattoman muutoksen, joka ihanan salakavalasti johtaa toiseen, toistettavaan aihelmaan. Mutta kun jatkossa luotetaan enemmän liikkeeseen hiljaisuudessa, niin lattian äänimaailman mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Minimalistista tehoa on kyllä koreografiassa.

Parousiassa harrastetaan runsaasti syvämietteistä seisontaa ja kävelyä. Eleitä, joiden merkitys jää minulle tyhjäksi. Intensiteetti ei kanna hiljaisuuden yli, huomaan, että oma ajatus karkailee filosofisten pohdintojen sijaan ihan arkisiin asioihin. Merkitystä saavat lampun sirinät, jäähtyvän metallin napsahtelu, vieruskaverin vatsankurina. No, se oli minulle siinä hetkessä tässä ja nyt -kokemus.

Esitys rakentuu jaksoista, joiden saumat ovat näkyvissä. Nämä väliputoamiset omalta osaltaan vaikuttavat kokonaisrakenteen kantavuuteen. Mieleeni jäivät vaikuttavina enkelijakso sekä Anton Krylovin kiehtova soitto. Olisiko ollut lampunkuvuilla?

Esityksessä on ripaus sattumanvaraisuutta. Vaikutti siltä, että kirjekuoresta nostettiin oikeasti kysymyksiä, joita esiintyjät eivät ennalta tienneet. Kohtaus todisti, kuinka vaikea on yhtäkkiä avautua vaikkapa aiheista mihin uskot tai mitä pelkäät.

Mikä on olennaista?

Pohdin, mitä olisin saanut Parousiasta ilman ennakkoon lukemaani? Ehkä täsmälleen saman, jonka luin. Mutta palveleeko esitys tarkoitustaan ja katsojaansa, jos olennaisimman sisällön saa jo siitä, mitä tekijät ennen esitystä kertovat teoksestaan? Ehkä olisi pitänyt jättää ennakkojuttu lukematta. Hienosti esitetyt tavoitteet loivat kohdallani odotuksia, jotka jäivät toteutumatta.

Olen aiemmin todennut, että Kajaanin Harrastajateatterissa ei erityisesti ajattele olevansa harrastajia katsomassa, niin kova taitotaso tekijöillä yleensä on. Nyt tuntui, että ohjaaja oli laittanut ryhmänsä liian ison haasteen eteen. Valittu tyylilaji ei liene helppo ammattilaisellekaan.

Uskon, että ryhmä on tosissaan miettinyt aihettaan ja toteutustapaa. Lopputulos vaikuttaa kuitenkin enemmän harjoitusprosessin kuvaukselta kuin valmiiksi hioutuneelta esitykseltä. On varmasti ollut kiinnostavaa tutkailla, kuinka tarttua hetkeen, kuinka olla. Mutta ikäänkuin loppuun asti pohtimatta olisi jäänyt näkökulma: onko kiinnostavaa katsoa, kuinka joku on?

Tämänkaltainen aiheenkäsittely antanee esiintyjille enemmän kuin katsojille. Valmistetun tuloksen pitäisi kai tuoda kokijalle elämyksiä tai oivalluksia kotiinvietäväksi, ei vain tunnetta, että tekijöillä on ollut kivaa harjoitellessaan.

Isot asiat, jotka esiintyjille prosessin aikana ovat kirkastuneet eivät valitettavasti välittyneet minulle. Toivottavasti moni muu pääsi paremmin sisälle kokemukseen.

Eija-Riitta Airo-Karttunen