ei valo minnekään poistu

teatteri 2100 sai siis sunnuntaina päätöksensä. tänään tuli tieto, ettei torakoita valittu riikaan, joten yksi festarikorttikin tipahti juuri: esityksistä näemme enää harvaa, jos mitään.

minulta jäi myös puhe pitämättä sunnuntaina, ja vaikken aio julkaista sitä sen huonouden takia täällä, ajattelin että muutaman sanan voisi yrittää sanoa. se, etteivät ajatukset järjesty kokonaisuuksiksi, on tässä yhteydessä lakannut jo harmittamasta. on tärkeiden, elävien esitysten ja tekojen merkki, että niitä purkaa pitkään, että niiden vaikutus näkyy vielä sittenkin, kun ne on unohtanut.

toissapäiväisessä puheessani mietin samuuksia, samankaltaisuuksia, yhteyksiä ja eroja. eilen ajattelin, että tänään pitäisi puhua, tänne kirjoittaa, rakkaudesta. siis siitä mikä nämä esitykset, tämän yhteisön viime kädessä tekee. siitä mikä tunkeutuu väleihin, aukkoihin ja mieliin, niin ihmissuhteissa kuin muuallakin.

joukko ihmisiä tekee esityksiä maailmasta, maailmalle. muuan mies säveltää musiikkia esityksiin. joku muu istuu kriittisenä katsojana kaikissa esityksissä. yksi urheilee jokaisen läpi. toinen käy läpi omia ihanteitaan lappusiin piirtelemällä. kolmas sytyttelee kynttilöitä ja kertailee mielessään torakkana olemisen haasteita. neljäs istuu papereidensa takana, pohtii, tuhisee, suunnittelee. viides istuu tupakkakopissa ja tankkaa tekstiä. kuudes näkee unia edellisestä esityksestä, sitä samaa joka yö. kahdeskymmenes keittää kahvia ja kyselee kuulumisia seitsemänneltätoista, siltä, joka on ollut jonkin aikaa poissa. yhdeksäs ja kuudestoista menevät näyttämölle ja juoksevat päin seinää. bussi täyttyy tavaroista. joku ihastuu, jotkut toiset eroavat palatakseen taas yhteen. baarissa käydään kiihkeää keskustelua taiteesta, hyvästä ja irtoviiksistä. samaan aikaan jonkun kotona ollaan masentuneita. viereisessä lehden toimituksessa kirjoitetaan kritiikkiä. auto, jossa istuu joukko jostain esityksestä poistuvia katsojia, suhaa samaista katua edestakaisin. he, tai jotkut aivan muut, puhelevat näkemästään raukeina tai ärtyneinä, onnellisina tai vähäpuheisina. palapeli laajenee, supistu, eikä sitä koskaan hahmota kokonaan. aavistuksen sen koosta saa, kun kurkistaa ikkunan takaa meneillään oleviin harjoituksiin, sinne, missä lauma kokoontuu iltaisin työstämään välilleen syntyvää olentoa esitykseksi. siinä on jotakin suurta, suurempaa kuin minä, kuka tahansa yksi.

rakkautta on katsella työtä, jota tehdään antaumuksella, valituksetta.
rakkautta on istua paikallaan yksin, haistella ilmaa, tarkastella pilvien kiertorataa, tuntea tulevan kutsu.
rakkautta on tehdä taidetta vaikeista, liian suurista, epämääräisistä, käsistä karkaavista aiheista.
rakkautta on tehdä esityksiä muotoihin, joita ei tunne.
rakkautta on oppia jotakin uutta, joka kerta, joka hetki. vaatia sitä itseltään ja muilta.
rakkautta on mahdollisuus viettää aikaa ja työskennellä juuri heidän kanssaan.
rakkautta on tuntea kuuluvansa johonkin.
rakkaus on sopimuksia.
esitys on rakkauden teko.
yhteenliittyminen on rakkauden teko.
teltan tai rautalankakekkosen rakennus on rakkauden teko.
teenkeitto heille, jotka puurtavat, on rakkauden teko.
fisun tarjoaminen baronissa on rakkauden teko.
kuumeen mittaaminen, punaviinin kaataminen, signaalien jäljittäminen, korvaan kuiskaaminen, hannu karpoksi tekeytyminen, pyhiinvaeltaminen, sisäisen enkelinsä löytäminen, toisen kunnioittaminen, rajojen vaaliminen, putoaminen, sokkona juoksu, ilmaannosto, piuhan kytkeminen ja poroksi muuttuminen ovat myös.
kunnon juhlat ovat rakkauden teko. varsinkin jos ne järjestää toisille.
lepääminen silloin kun väsyttää on rakkauden teko.
tulevaisuuteen kurkottaminen on rakkauden teko.

"rakkaus on avantgarden viimeinen mahdollisuus"

olla tyytyväinen kaikkeen olisi jotenkin nurinkurista ja valheellista. olla kiitollinen ja otettu paljosta on paljon todellisempaa, todempaa. katsoa taaksepäin, olla rehellinen suhteessa tehtyyn, elettyyn, koettuun, oppia siitä. katsoa eteenpäin, olla toiveikas suhteessa tulevaisuuteen, optimisti, utopisti, kuunnella unelmiaan jotta oppisi seuraamaan niitä. kurottaa pidemmälle, syvemmälle uuteen, kieltäytyä miellyttämästä tai sopeutumasta olosuhteisiin, joissa ei viihdy. pitää kiinni siitä, minkä sai elämäänsä ja antaa sen kasvaa idusta puuksi. pitää kiinni ihmisistä, heistäkin jotka välillä karkaavat muille vesille, heistäkin jotka jäävät kun itse karkaa.

ei yhteisö hajoa, ei valo minnekään karkaa, me vain aika ajoin poistumme sen luota.

"tulevaisuus on sitä mitä me teemme nyt"

"niin eilinen, huominen kuin ylihuominenkin ovat läsnä vain siinä hetkessä, kun ajattelet niitä"

"me emme tiedä. toivomme. pelkäämme."

"tulevaisuus, huominen, on nyt."

sunnuntai ei ollut minusta niitä tunteikkaimpia päiviä tässä juhlahumujen kirjossa. maanantaina ajattelin, että ehkä hyvä niin. ehkä se on merkki siitä, että purkamista on jo tapahtunut, ja että asiat purkautuvat vielä matkan varrella moneen kertaan, moneen suuntaan. jonkin aukon tunnen kyllä sisälläni. tällä hetkellä se tuntuu enemmän harjoittelemattomuuden jättämältä aukolta kuin joltain muulta. tuntuu kummalta, ettei liki puoleen vuoteen harjoittele mitään esitystä tässä yhteisössä. elokuuta odottaa jo kuin kuuta nousevaa. ja samaan aikaan yrittää rauhoitella itseään - se on sitten toinen rumba, siihen on aikaa, koita nyt olla aloillasi, tehdä pohjatyöt hyvin, keskittyä muuhun jotta omakin paluusi mahdollistuisi ja todentuisi niin kuin toivot.

voisi pitää enemmän juhlia.
voisi juhlia ilman erityisiä syitä.
viinankaan ei tarvitsisi aina kuulua juhliin.
voisi vain kokoontua yhteen.
voisi tehdä yllättäviä, spontaaneja asioita.
voisi olla läheisilleen iloksi.
voisi tunkeutua elämään eikä paeta sitä.
voisi tehdä kaikkea sitä mitä koskaan ei muka ehdi.
voisi omistautua muille oman taiteilunsa sijaan.
mahjongia voisi, ja kevättä, ja puroja, ja siivousta, ja vihreää, ja muita kaupunkeja.

tämä blogi pitäisi sulkea nyt, sanoi juho hannikainen. jääköön tänne kuitenkin iloksemme, muistoiksemme, yhdeksi todisteeksi eletystä ajasta.

kuullaan, kuunnellaan

eino