Puhe Parousian viimeiseen esitykseen – Teatteri 2100:n hautajaiset

Prosessi on lopussa. Tämä on ollut nimittäin aika prosessilähtöistä. Projektin omaisesti kun toimitaan, niin jossain vaiheessa tulee loppuu vastaan, niin tässäkin. Lemmitty, Torakat, Seinä ja Parousia haudataan tänään.

”Millaista teatteri on vuonna 2100” kysyttiin ja päätettiin tutkia sitä, teatterin kautta ja ristittiin esityssarja nokkelasti nimellä - Teatteri 2100. Se, missä määrin esitykset kaiken kaikkiaan aihetta suoranaisesti ja näkyvästi tutkivat on jäänyt minulle hieman hämärään, mutta olenkin hyväksynyt sen mikä oli jo selvää alussa, että kysymys teatterin tulevaisuudesta oli vain viitekehys, josta lähtien aiheet voisivat punoutua mihin suuntaan tahansa. Lemmitty käsitteli teatterin tulevaisuuden pohtimista suoranaisesti, mutta Torakoissa puhuttiin maailmanlopusta, Seinässä oltiin luolissa, ja kysyttiin voidaanko tulevaisuuteen ylipäätänsä nähdä, ja Parousia, on parousiaa, näkymättömän tuomista maan päälle, jos sen nyt oikein ymmärsin. On ilmeistä verrata esityksiä toisiinsa, mutta toisaalta se on keinotekoista, esitykset ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia, vaikka samaan esityssarjaan kuuluvatkin.

Tässä yksi tapa jäsentää esityssarjaa päissämme:

***Tässä kohti Sami J. pisti soimaan biisin elokuvasta Hook, John Williamsin säveltämä iloinen jazz-viisu, lisäksi liikkelle lähti Eliaksen, Antonin ja Sampan muodostama juna, joka kiersi ympäri salia vilkutellen ja junan pilliä matkien***

kuvitellaan, että oli olemassa juna nimeltä Teatteri 2100. Se lähti pysäkiltä, joka oli monessa paikassa yhtä aikaa, ihmisten päissä. Hetken matkustettuaan se saapui ensimmäiselle pysäkilleen, jota voitaisiin sanoa jopa lähtöpaikaksi. Sen paikan nimi oli Lemmitty – esitys tulevaisuudeksi. Se oli telttakylä, jossa oli profeettoja ja ennustajia, eläimiä jotka harrastivat teatteria ja ihmisnuotioita, joita sytytettiin liekinheittimellä. Kylää hallitsi ja ohjasi Eino ensimmäinen lempeällä otteellaan. Paikan tunnusomainen kasvi on ihmisistä koostuva puu, joka pyytää muita liittymään joukkoonsa unelmoimaan. Tämän nähtyään Teatteri 2100 juna lähti puksuttamaan eteenpäin.

Seuraava pysäkki oli nimeltään Torakat – apokalyptinen sinfonia. Paikka oli väritykseltään musta ja punainen, ja siellä hyönteiset hallitsivat ympäristössä, jota oli juuri kohdannut maailmaloppu, ainakin ihmisten sellaisen. Hallitsijana tässä hyönteiskaupungissa oli torakkakuningatar Anni O. Vähälukuinen asukaskunta koostui yksilöistä, jotka mietiskelivät valoa ja varjoa, ja soittivat ja joivat viiniä, ja karrikoivat ihmisiä, kun ne niin typerinä heille näyttäytyivät. Paikan tunnelma oli iloinen mutta tumma. Hauta-arkun ympärillä juhlittiin. Torakat hyppäsivät junan kyytiin rellestämään.

Junan seuraava pysäkki näytti mustalta seinältä jonka läpi ei voi päästä, mutta se oli harhaa, ja tummuuden läpi kuljettuaan juna saapui paikkaan nimeltä Seinän edessä. Se paikka oli luola, ja siellä oli, tietenkin luolatutkijoita. He eivät erityisemmin junasta piitanneet, kun olivat niin kiireisiä tutkimaan heikkoja signaaleja ja poimimaan vihjeitä tulevista ajoista. Asukkaiden aika kului tutkiessa, kahvia juodessa, naamioita tehdessä, seinään juostessa, laulaessa ja maalaamisessa. Vaikka paikka oli luola, ei se ollut kolkko tai kova, vaan tervetuloatoivottava ja pehmeisiin arvoihin nojaava. Luolaa hallitsi kaksipäinen kuningas Eitro Saariluoto. Hänen periaatteensa oli toisaalta fyysinen, ja toisaalta henkinen. ”Olkaa läsnä”, sanoi Eitro, ja lisäsi vielä ”ja painopiste alas!” Tutkijat hyppäsivät Lemmittyläisten ja torakoiden mukaan junaan, joka oli jo lähellä viimeistä pysäkkiään ennen päätepistettä.

Pysäkki ennen Helsinkiä oli kaupunki nimeltään Parousia. Hallitsija Kallisenaune, vaikka ei itseään varmaan varsinaisena ”hallitsijana” pitänytkään, oli maalannut kaupunkinsa valkeaksi ja koristanut sen kattokruunuilla. Siellä asukkaat, jotka viettivät ikuista taivaan ja maan hääjuhlaa, käyttivät aikaansa putoillen, sokkona liikkuen, suuria kysymyksiä sohvalla pohtien, ja puhuen mikrofoneihin vuorotellen. Vaikka käynnissä oli juhlat, oli tunnelma silti harras, ja mietteliäs. Itseriittoisen oloista porukkaa, kaupungin tapahtumat sikisivät ihmisten sisältä. Kaupunkilaiset toivottivat matkustajat katsomaan tekemisiään sen suuremmin selittämättä niitä. Aikansa putoiltuaan astuivat junaan, joka nyt oli matkalla kohti Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä. Juna saapui perille maaliskuussa 2008, matkustettuaan yli vuoden.

***Musa ja juna loppuivat***

Kovin vaikeaa on tätä sanoiksi pukea, tätä tilannetta ja mennyttä projektia. Se on niin kovin laaja ja lukemattomia asioita ja sivuhaaroja ja tarinoita käsittävä. Ei sitä ehkä vielä hoksaakaan että nyt tämä loppuu (paitsi jos joskus lämmitetään vierailuja varten). Tämä on pyörinyt kuitenkin päässä sen vuoden, niin on vähän sama fiilis kuin Pekillä 2100 festareitten jälkeen, että ensin on ihmisten ympäröimänä, ja sitten menee kotiin yksin. Saman kaltainen olo, kuin olisi ollut mökillä, ja sitten palaisi ihmisten keskuuteen kaupunkiin, ja huomaa miten arki koostuu aivan erilaisista asioista kuin korvessa ollessa. Korvessa sitä on oltu, tulevaisuuskorvessa! Ja me olemme saaneet sieltä jotain mitä ei voi muuten kuin yhteisön synnyttyksestä saada. KHT posse venyy ja laajenee ja voi jokaisen uuden tuttavuuden jälkeen paremmin. Vanhoja tekijöitä mukamas häipyy projektin myötä, mutta eivät ikiajoiksi. Kyllä te vielä palaatte vaikka ette sitä itse vielä ehkä tiedäkään.

Lemmityn tulevaisuuden läpi Maailmanlopun kahvilaan, sieltä löytyy luola mistä pääsee taivaan ja maan hääjuhlaan hääjuhlaan. Moikataan kun tavataan, hyvää jatkoa kohti vuotta 2100.



Terveisin Juho H.