Tämmöinen pieni, suorastaan höyhenenkevyt kysymys pyörii päässäni tänään. Kurkotamme aiheellamme niin kauas, ja elämme niin katastrofintäyteisten ennustusten aikaa, että kaikki tuntuu kiteytyvän tuohon kysymykseen. Niin, ja tietenkin siihen, miten elämän säilymisen puolesta voi puhua teatterin keinoin, tuoreesti ja kiinnostavasti.
Olen iloinen että esityksemme etenee. Harjoituksissa asiat liikkuvat kovin haperolla tahdilla muotoihinsa, mutta vauhti ei nyt tunnu tärkeältä, tärkeimmältä. Vaan harjoittelemisen ja kirjoittamisen ilo. Tämä esitys tekee minulle hyvää ja nautin kohtaamistamme risteyksistä. Jollain tapaa koen olevani myös nöyrimmilläni tämän esityksen edessä. Oman pienuutensa ja tomuisuutensa tajuaa konkreettisemmin kuin hyvään toviin. Ja silti, tästä tilasta käsin pystyy vaikuttamaan asioihin, hapuilemaan kiinnostavia vesiä kohti, iloitsemaan porukan tekemisestä sketseistä vaateliampiin tehtäviin.
Eilen tajusin tosiaan etten tunne ryhmääni juuri lainkaan paremmin kuin joulukuun ensimmäisten harjoitusten jälkeen, siis henkilökohtaisella tavalla. Ne ovat sellaisia tiedon murusia lähinnä, että ahaa, sinä käyt ratsastamassa neljä kertaa viikossa ja sinulla on vaikeaa koulussa. Jotain suurempaa yhteyttä sitä kai janoaa, kohtaamisen tasoa, ja yrittää antaa aikaa myös sen tapahtumiselle. Vielä nöyrempi asenne harjoittelun suhteen tekisi varmaan eetvarttia tämän suhteen - että pystyisi aidosti luopumaan tehokkuuden, etenemisen, kehityksen vaatimuksista ja keskittymään siihen, mitä välillämme ja materiaalimme äärellä todella tapahtuu nyt.
Rakkautta, valoa, voimia!
eino
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti