arvostelu

Kainuun Sanomat 16092007

Torakka vai ihminen?

Kajaanin Harrastajateatterin uudessa Teatteri 2100 -esityssarjan näytelmässä Torakat - apokalyptinen sinfonia, teoksen säveltäjä Juho Hannikainen esittää myös torakoita myrkyttävää mummoa. Torakoiden kautta syväluodataan maailmaloppua enemmän yksilön näkökulmasta kuin koko pallon poksahdusta. Voiko yksilö vaikuttaa valitsemalla valon pimeyden sijaan? Voiko elää sitten kun -elämää, vai olisiko valittava juuri nyt?


Torakat filosofeina

Torakat - apokalyptinen sinfonia. Ensi-ilta Generaattorilla 14.9. Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Ojanen, musiikki Juho Hannikainen, lavastus Elina Kosunen, puvut Johanna Meriläinen, valot Sami Juutinen. Rooleissa Juho Hannikainen, Sami Juutinen, Saara Karjalainen, Johanna Meriläinen, Sara Saxholm ja Juho Yli-Lonttinen.

Kajaanin harrastajateatterin Torakat - apokalyptinen sinfonia, joka on pitempiaikaisen projektin, Teatteri 2100 -esityssarjan toinen osa, sai ensi-iltansa perjantaina Generaattorilla. Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Anni Ojanen, sävellyksestä vastaa Juho Hannikainen.

En ole ihan varma, kuvastaako esityksen nimi parhaalla mahdollisella tavalla sen antia ja sisältöä, ainakin käsitteellisesti rajoittunut musiikkitieteilijämieleni hieman pullikoi otsikointia vastaan. Mutta mikäs minä olen sanomaan, mitä sinfonia vuonna 2100 tarkoittaa, onhan sanan merkitys muuttunut vuosisatojen kuluessa tähänkin asti.

Käsitesaivartelut sikseen, Torakoiden musiikki toimii ja saavuttaa tavoitteensa - oman olennaisensa, kuten esityksessä mainittu Kalevi Ahon Hyönteissinfonia omansa. Torakoiden sointinarsenaaliin kuuluu ainakin poljettava harmooni, kontrabasso, huilu, saksofoneja, haitari, kielisoitin, jota en osaa varmuudella nimetä - luuttu esi-isäinen buzuki-mandoliini -tyyppinen soitin joka tapauksessa - sekä erilaisia lyömäsoittimia, kuten lusikat ja lattia.

Tyylilajillisesti liikutaan monella suunnalla, ja kun musiikkia ei voi sanoin kuvata lokeroimatta jotenkin, niin sanon, että eniten svengaavan jazzin lähimaastossa. Vaikuttavimpia hetkiä olivat alussa näkymättömistä soitettu rummutusjakso, Hannikaisen ja Saara Karjalaisen saksofoniduetto, Sara Saxholmin vahva lauluveto esperantoksi sekä Sami Juutisen huima tanssilinen soolo rumpukapuloilla ja lattialla.

Hannikaisen sävellykset ja työryhmän sovitukset toimivat esityksen liikkeellepanevana voimana.

Leipää ja

sumutehuveja

Pienillä resursseilla ja vähällä rekvisiitalla saa paljon aikaan, kun on kekseliäisyyttä ja taitoa. Mitä kaikkea leipä ja paahdin näyttelevätkään mielikuvituksekkaassa käytössä! Maailmanlopputeemaa käsitellään kiihkoilematta, päällimmäiseksi tunteeksi Torakoista jää lempeys ja lämmin huumori. Kokonaisuuden rytmi on hyvä, vauhtirevittelyt ja suvantovaiheet vuorottelevat hyvässä tempossa, ajatuksille annetaan aikaa muhia, mennä perille.

Ihmiskunnan vaiheet -pantomiimi on kokonaisuuden hykerryttävimpiä kohtauksia; Juho Yli-Lonttinen hallitsijamiimikkona on kerrassaan mainio.

Toinen tikahduttavan herkullinen jakso on mummojen kirjanheittelykampanja, joka jostain syystä toi mieleeni takavuosien Muppet-shown. Vaikka nauroinkin maha kippurassa, niin yhtä asiaa tekee mieli kysyä: miksi iäkkäitä naisihmisiä esitettäessä kuljetaan köyryssä huivit päässä ja puhutaan känisevällä äänellä? Kuinka monta tällaista mummoa oikeasti maailmassa on? Muistan nähneeni näitä mummoja alakoulun näytelmäkerhosta saakka, tulkinta muuttunee ajan kanssa - jollei ole jo muuttunutkin - teatterikliseeksi ja sisäpiirivitsiksi.

Esityksen läpikantavana teemana on valon ja pimeyden pohdinta, kumpaa kohti olemme menossa. Onko ylipäätään mahdollista valita, ja jos, niin miten ja missä vaiheessa valinnan voi tehdä. Kynttiläpöydän äärellä filosofoidaan niin, että melkein kaipasin librettoa oopperan tapaan kotiin vietäväksi, että saisi pureskella ja miettiä lauseita rauhassa esityksen jälkeenkin.

Nautin erityisesti kaikista assosiaatiomahdollisuuksista, oivaltamisen ilosta, jota teksti ja ohjaus tarjoavat. Monimerkityksellisillä sanoilla leikittely on mukavaa: mitä kaikkea pitävätkään sisällään vaikkapa sanat paahtaminen ja sumutus. Monitasoisuutta tukee myös Johanna Meriläisen torakoille kehittämä pukuidea.

Näytelmän torakkuus on tietenkin ”näin on myös ihmiselämässä” -analogia, vaikka lajin edustajat ovat todellisuudessa meitä ihmisiä sitkeämpiä selviytyjiä.

Koko esiintyjäjoukko tekee kaikkea: puhuu, laulaa, tanssii ja soittaa; tekemisestä toiseen vaihdetaan sujuvasti. Koko poppoo on niin taitava, ettei mitenkään erityisesti ajattele olevansa harrastajateatterin esityksessä. Ja mikä parasta, hetkeäkään ei ole tylsää.

Eija-Riitta

Airo-Karttunen