Tulevaisuuteen kurkottavasta katseesta

Onko tulevaisuuteen mahdollista nähdä? Katsoa, ylipäätään? Millainen tuo katse on? Mihin katsomme, kun kuvittelemme katsovamme ajassa eteenpäin (tai taaksepäin), kun yritämme liikkua tästä hetkestä toisiin, fiktiivisiin, unohtuneisiin, ei-vielä-todentuneisiin, muistin varassa oleviin häivähdyksiin toisesta ajasta? Mitä täällä tapahtuu 94 vuoden päästä? Mitkä unelmat, pelot, ennustukset ovat käyneet toteen? Mitä voimme tietää, mitä ylipäätään otaksua tulevaisuudestamme?

Nähtyäni Kivet suuhun -esityksen ja muistettuani keväällä teatterilla tehtävän "Kajaani kymmenen vuoden päästä" -esityksen, huomasin että tämä aihe, nämä kysymykset ovat kovasti tapetilla juuri nyt. Täällä Kaenuussa, ja toki muuallakin. Kivet suuhun oli kaikessa raikkaudessaan, ei-ilmeisyydessään, leikkisyydessään ja lämmössään hyvin lohduton kokemus minulle. Näinkö mustana nuoret näkevät tulevaisuutensa? Näinkö vähän lohtua, toivoa, unelmia nuorissa on nähty? Pimeää on. Paljon. Kuka täällä ylipäätään maalaa tulevaisuuksiaan, tulevaisuuksiamme muilla kuin mustan sävyillä? Ei auta kuunnella ajatuksia siitä, kuinka se "nuorten huumori nyt vain on niin mustaa" - - minusta esitys heijasteli nuorten ajatusten kuvauksissaan niin paljon enemmän enemmän voimattomuuden, pessimismin, vastuun painon, pelon, luovuttamisen ja kyynisyyden ilmapiiriä kuin huumorin, lämmön, rohkeuden, elämänuskon. En tiedä, ehkä oma kokemukseni tästä alueesta on vain valoisampi kuin heillä.

Samansuuntaista lohduttomuutta on havaittavissa myös teatteria ja sen tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa. "Teatteri on menettänyt viimeisen 30 vuoden aikana arvovaltansa vapaaehtoisesti muualle". "Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki teatteri tapahtuu kellareissa ja kaduilla". "Valtion tukemia teatteritaloja ei ole enää vuonna 2100". Verotaakka laulaa, juustohöylä pauhaa, kuilu kentän toimijoiden välillä syvenee, politiikan alue kaventuu, raha ratkaisee, kellareissa ei käy kukaan, kaduilla taiteilevat ovat pellejä, musikaalit on se kieli jolla ihmiset haluaa seurustella esitysten kanssa...

On selvää, että tämän, usein puitteisiin, teatterin oikeutukseen ja tekemisen ehtoihin liittyvän keskustelun ja synkistelyn ohitse ja lävitse on päästävä. Että meidän tehtävämme on toimia jonkinlaisina unennäkijöinä tai uneksijoina, jotka pyrkivät katsomaan toisaalle, katsomaan toisia reittejä, ehdottamaan suuntia, polkuja, unia, joita täällä ei olla vielä nähty, joista täällä ei vielä puhuta, uneksita. Unelmat kertovat meille siitä ihmisestä, joksi olemme tulossa. Ne ovat hauraita, etiäisen kaltaisia, ne toteutuvat kuuntelun keinoin, eivät väkivaltaisina malleina, ohjelmina, julistuksina. Mutta mitä on olla se ihminen, miltä se tuntuu?

Hmmh. Pian pääsemme tämän jutun ja toistemme äärelle. Odotan sitä.

eino