väitteettä

Lemmityssä lähdettiin teatteritaiteen tulevaisuudesta, Torakat kiertyi maailmanlopun kuvitelmien ympärille ja päätösosa Parousiasta tiedämme sen verran, että lähtökohtana ovat juhlat. Siinä välissä, kolmososan tiimoilla, aiheeksi on povailtu ja hahmoteltu ennustamista, tulevaisuuteen katsomisen aktia. Havaitsin, oivalsin tässä menneenä päivänä, että vaikeaksi sen tekee mm. se seikka, ettei ennustamiseen sisälly vielä mitään väitettä, mesitsiä, teesiä tai antiteesiä maailmasta. Se on tulevaisuuteen katsomisen harjoittelemista.

Olemme aloittaneet mustasta seinästä, löytäneet siitä luolaston, jossa nyt suoritamme kaivauksia. Ei tarvitse olla oraakkeli ounastellakseen, että luolaston päässä avautuu jonkinlainen aukeama, näkymä, horisontti tulevaisuuteen. Ja tietenkin musta seinä on myös kuolema, ja ne luolat matkoja omaan itseemme, omia luoliamme, meidän itsemme näkemistä luolina, luolastoina.

En muista että mikään tekemistäni prosesseista olisi edennyt niin, että minulla olisi jokin väite, jonka haluaisin näyttämöllistää - siis jokin selkeä, mainoslauseeksi kelpaava ajatus maailmasta. Mutta verbaalisempia, kielellisempiä kuvia on kyllä ollut. Nyt näyttämöllä häärii sekalainen seurakunta ihmiskehoja kurottelemassa erilaisissa luolastoissa, penkomassa niiden salaisuuksia esille, etsimässä, etsimässä, etsimässä... Työstämässä mahdotonta.

Uumoilen, että ennustamisen, kuoleman, tulevaisuuden ohessa (kuten myös luolien ja seinän ohessa) meille hahmottuu vielä jokin uusi teema tähän juttuun. Jokin uusi jalka, kolmas tai neljäs, jotta huojuva tuoli alkaisi seisoa tukevasti maan kamaralla. Eilen treeneissä puhuttiin syntymästä, jälleensyntymästä, uudelleen syntymästäkin. Kohtu on myös luola. Syntymä voisi olla yksi reitti hahmottaa tätä maastoa.

Nastaa on ollut, ja minäkin voisin harjoitella enemmän.

Juuri nyt ei muuta. Juhlien kautta maanantaihin!

eino