kainarin kritiikki

Lemmitty tunnustelee teatterin tulevaisuutta

TULE TELTTAAN, kutsuu Kajaanin harrastajateatteri Lemmitty-esityksessään. Ketään ei pakoteta, osallistumisensa tavan kukin voi valita itse. Läheisyys ei ole Lemmityssä kiusallista.

Lemmitty leikkii eikä pelkää olla naiivi

Kajaanin harrastajateatteri: Lemmitty - esitys tulevaisuudeksi. Ensi-ilta Generaattorin näyttämöllä 28.4. Käsikirjoitus Eino Saari ja työryhmä. Ohjaus ja lavastus Eino Saari. Musiikki Juho Yli-Lonttinen. Valot Mikko Kemppainen. Puvustus Johanna Meriläinen. Esiintyjät Saara Karjalainen, Elias Keränen, Minna Korhonen, Elsa Lankinen, Johanna Meriläinen, Pekka Moilanen, Niina Piirainen, Eija Räihä, Sami Sainio, Seela-Elisa Vierto, Juho Yli-Lonttinen.

Elämäntapaintiaanit. Sana heittyy jostain alitajuntaan, kun aamulla herään.

En herää Generaattorin näyttämöllä, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Illalla olin leikitellyt ajatuksella jäädä esityksen maailmaan yöksi. Katsojista luultavasti vanhimpana en ilennyt.

Leiri ja leirituli - elävä tuli, mutta erilaisena kuin sana yleensä ymmärretään. Yhdessä jaettuja tarinoita ja lähikontakteja piirissä ”liekkien” ympärillä. Kajaanin harrastajateatterin Lemmitty etsii teatterin uusia muotoja palaamalla alkutulen äärelle.

Lemmitty kyseenalaistaa, leikkii, eikä pelkää olla naiivi.

Esityksen väri on vihreä. Se toistuu esiintyjien asuissa, jakkaroissa, pehmusteissa. Vihreä on lupaus kasvusta ja uudesta.

Tuutulaulua

ja painia

Toisen näytöksen lopulta talletan ääneen lausutun ajatuksen, josta en luovu, sillä haluaisin sen todentuvan jokaisessa esityksessä. Teatteri on kohtauspaikka, jossa me katsomme toisiamme silmiin niin kauan, ettei kukaan enää esitä mitään.

Puran repustani paperisuikaleita, joita olen yhdessä muiden kanssa kaivanut pienistä villasukista ja lapasista esityksen aikana ja lukenut niitä ääneen. Lapuissa on kehotuksia esiintyjille: ”Mene näyttämölle ja luovuta kaikki valta itseltäsi katsojalle. Mene näyttämölle ja etsi sieltä jotakin, mitä meidän on syytä muistaa...”

Olen kuunnellut esiintyjää, joka kuiskaa vain minulle, mitä hän pelkää näyttämöllä. Hartiani on esityksen aikana hierottu kahdesti. Olen kävellyt liidulla lattiaan piirretyn pysähtymisen tilan yli.

Olisin voinut mennä myös hellyysbordelliin, telttaan, jossa oli tarjolla muun muassa tuutulaulua ja painia. Lähiteatterissa minulle olisi ennustettu. Halutessani olisin päässyt nauttimaan yksinäisyydestä, levosta.

Jos kuljettaisin kännykkää mukanani, olisin saattanut soittaa jollekin Kainuusta muuttaneelle ja kysyä häneltä, mikä olisi edellytys sille, että hän palaisi. Luen toisten saamia ja kirjoittamia vastauksia. Lähteneet haluaisivat oman alansa koulutusta ja töitä, puolison, lapsen ja punaisen tuvan.

Ihanneteatterinäyttelyssä törmään pöytäteatteriin, joka on siirtynyt lattialle. Kierrän katsomassa yhdeksää pienoismallia. Esinesymboliikka on omaperäistä: salmiakkiaakkoset käyvät ihmisestä.

Tilaa

odottamattomalle

Lemmityn kiehtovin puoli on sen ennalta arvaamattomuus. Vaikka kolmeen ja puoleen tuntiin mahtuu joutokäyntiä, yllätyksen momentti on koko ajan läsnä. Penkillä täkin päällä istuminen ei ole yhtä puuduttavaa kuin upottavassa katsomossa keskinkertaisessa laitosteatterissa.

Kohtauksia ei leikata jyrkästi, vaan Juho-Yli-Lonttisen kitara johdattelee lempeästi esiintyjät ja katsojat osiosta ja hetkestä toiseen.

Tunnistan esityksestä monia elementtejä, jotka ovat tuttuja ohjaaja Eino Saaren aiemmista töistä. En koe sitä turhaksi toistoksi - saahan kuvataiteilijakin työstää samaa aihetta yhä uudelleen. Joku maalaa koko elämänsä samaa kuvaa.

Kajaanin kaupunginteatterin Tulevaisuus-esityksen kanssa Lemmitty muodostaa esitysparin, joka pohtii osittain samoja aiheita, mutta käsittelytapa on kummallakin oma. Kumpikin esitys kannattaa käydä katsomassa.

Ihmettelen ensikertalaisten luontevaa näyttämötyöskentelyä. He ovat rohkeita, avoimia. He hahmottavat tilassa itsensä, katsojan ja tilanteen. Kahta yli-innokasta ryhmän konkaria hieman suitsisin. Elias Keräsellä ja Sami Sainiolla esittämisen volyymi karkaa kerran jos toisenkin.

Lemmityn hauskin idea on esitellä kriittisen katsojan prototyyppi, joka alkaa kommentoida esitystä ja kouluttaa työryhmää.

Mainosisku teatterin marginaaliryhmistä puree. Muistan katsojien hämmennyksen Mikkelissä Työväen Näyttämöpäivillä, kun teatteritalon ämyreistä alkoi kuulua ennen esityksiä sponsoroijan, paikallisen osuusliikkeen tarjouksia.

Sinikka Viirret

Kymmenen katsojaa jäi koko yöksi

Sinikka Viirret

Lemmitty-esityksen katsojille tarjottiin ensi-illassa esityksen jälkeen mahdollisuus yöpyä Generaattorilla.

Alkuyötä vietti työryhmän kanssa parikymmentä henkeä. Koko yöksi jäi kymmenen katsojaa. Esitykseen mahtuu kerrallaan nelisenkymmentä katsojaa.

”Lähetimme yöllä puolitoistametrisen, tulen voimalla nousseen paperilyhdyn ilmaan. Katsojat saivat laittaa sen sisään huolensa ja murheensa. Jännä kokemus, vähän kuin olisi lähettänyt tähden taivaalle”, ohjaa Eino Saari kertoo.

Paperilyhtyjä lähetettiin taivaalle tsunamin vuosipäivänä ympäri maailmaa.

”Yö kului muuten mainiosti, ruokailun, yhteisen keskustelun, teltoissa avautuneiden työpajojen ja nukkumisenkin merkeissä.”

Yöpymismahdollisuus katsojille järjestetään vielä pari kertaa Lemmityn lauantaiksi sattuvissa esityksissä.