Reilu viikko taukoa takana, toinen, vajaa mokoma edessä. On tuntunut hyvältä irrottautua tästä, antaa ajatusten lipua tulevissa töissä ja kesässä. Jonkinlaista purkua huomaan ajoittain harjoittavani, vaikka esityskausi on vielä kesken. Päällimmäisenä mielessä ei ole oikein mitään tiettyä tunnetta sen enempää kuin sitä kuuluisaa ja karmaisevaa tyhjyyttäkään. Eikä kyse ole kuitenkaan välinpitämättömyydestä, vaan ehkä jostain sellaisesta havainnosta, että tämä työ jatkuu, että jokin vaihe on nyt saavutettu ja katseet on suunnattava uutta kohti.
Minulla on kestänyt hyvä tovi ottaa lyhytsanainen palautteemme vastaan. Olen tapellut mielessäni kaikkea sitä lempeäkatseista ja liikuttunutta kasvovirtaa vastaan, hätääntynyt kun kukaan ei ole provosoitunut, tyrmännyt, ylistänyt, vittuuntunut tms. Miettinyt, mistä suht vähäiset yleisömäärämme johtuvat ja harjoittanut itsekritiikkiä mm. esityksen epämääräisen nimen suhteen. Tietyllä tavalla kokemukseni on se, että lempeys ei ole erottava tekijä. Siinä on sen voima ja heikkous. Lempeys yhdistää, sitoo, lämmittää, liittää, jakaa, vaihtaa. Esityksen erityislaatuna lempeys ei kohota juttua mihinkään; se ei riitä sitä erottumaan esitysten massasta. Poliittinen erottaa. (Ja juuri tätä vastaan, erottamista ja eriytymistä vastaan, käänsimme Paskan näytelmän viimeisellä etapilla kelkkamme.) Niin tekee myös sellaiset määreet kuin radikaali, vaarallinen tai farssinomainen.
Pari vuotta sitten Kiasmassa esitettiin Tuija Kokkosen Valuma-aluetta, jonka jotakin osaa - - en enää muista mitä - - ylistettiin lempeäksi usean kriitikon voimin. Se oli minusta kiinnostavaa; lempeys ei ole se adjektiivi, joka yhdistäisi Suuria teoksia. Jotkut jopa nostivat lempeyden arvojen arvoksi, jota kohti työskennellä. Tapaus oli kiinnostava poikkeus siitä, miten teatteriesityksiä yleensä arvioidaan ja katsotaan.
Kun ajattelee tämän esityksen vaikutuksia ja merkityksiä, päällimmäisin fiilis katsojilla tuntuu olevan juuri tuo kokemus "lemmittyydestä" - lempeästä, lämpimästä, ehkä kauniistakin kokemuksesta ja kohtelusta. Samainen lämpö/rakkaus on vallinnut työryhmän kesken, tehnyt meistä hienon yhteisön. Tästä Aunekin muistaakseni puhui, että oli pitkään miettinyt miksei tämä homma muutu todellisuudeksi kunnes oli tajunnut, että tämä on todellisuutta tekijöilleen jo nyt. Ja että loppukohtaukset olivat sitten temmanneet katsojankin mennessään, tuoneet "katharsiksen" tai miksi sitä nyt kukakin haluaa kutsua. Uskon että esityksemme on saanut monet myös ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Toisilta. Näkemään asioita, jotka omassa elämässä pitäisi käsitellä ja kohdata toisin, tai ainakin voisi. Viime kädessä tähän vaikutuksen määrään ja laatuun emme oikein koskaan pääse käsiksi. Täytyy vain luottaa ja uskoa siihen, että jokin viesti, ajatus, voima on mennyt perille. Silti kiusaa tietoisuus siitä, kuinka hidas apparaatti teatteri on. Uskon kyllä teatterin muuttavaan voimaan, mutta tuo muutos on niin hidasta ja huomaamatonta, että välillä miettii, onko teatterin tehtävä ollenkaan vastata muutoksesta, muutostarpeista, yhteiskunnallisesta liikkeestä.
Me emme näy emmekä kuulu. Ehkä tämä on se asia, joka eniten harmittaa. Volyymi puuttuu. Enkä tarkoita nyt esityksen tasolla mitään meuhkaamista tai häiriköintiä, vaan vakavastiotettavuutta, näkyvyyttä, sijaintia tässä kaupungissa ja maassa. Minulle on aina uudestaan hämmentävää havaita ja muistaa, että ihmiset arvostavat kokeellista ja soveltavaa teatteria (joita hyvinkin siis edustamme, joista olemme suorastaan kansallinen pienoismalli) vähemmän kuin perinteisiä muotoja. Teatterissa on kyse jonkinlaisesta ihmissuhdemuseosta, museomaniasta tai -logiasta, unohtamisen tarpeesta. Aika monia juttuja kaupataan "irti arjesta" -tyyppisellä huutelulla. Ehkä enemmän haluaisin tarjota katsojillemme ajatusta "kiinni arjesta". Merkittävimmät kokemukseni teatterissa (katsojana) ovat läpikotaisin tämän ajatuksen syövyttämiä, ja itse asiassa tulevat kaikki taiteen ja teatterin reuna-alueilta.
Tietyssä mielessä teatterin valitseminen on kyllä aina marginaaliin asettumista, mutta näiden asetelmien jäykkyydessä on jotakin kiusallista. Kiusallisen iänikuista. Jos Paskassa pyrimme tekemään näkyväksi tämän asetelman ja herättämään raivopäistäkin keskustelua siitä, Lemmitty on mennyt toden teolla ehdottavampaan suuntaan. En ole varma kumpi keinoista on parempi, tehokkaampi. Paska myös uusinsi vanhoja malleja, teki jakoja entistä selvemmiksi. Lemmityn ongelma on ehkä siinä, että se ei provosoi (juuri) ketään, muutoin kuin rakkauden voimallaan. Toisaalta pidän siitä, että tämä on mennyt selkeästi näin: en ole ollenkaan varma olisiko näiden välimuoto se helmi, jonka haluaisin löytää. Parempi tehdä selkeitä eleitä, vetoja eri suuntiin. Siten myös matkasta itsestään tulee ainutlaatuinen.
Tällä hetkellä haaveilen esityksestä, joka olisi tehty selkeästi jollekin tietylle kohderyhmälle. Jollekin, joka edustaa jotakin "muuta" kuin mitä me olemme. Vaikka sotilaille tai veteraaneille tai kolmevuotiaille. Tietoisuus valmiiksi samanmielisestä ja siten homogeenisestä yleisöstä on jotenkin ikävää. Kavereilta pitäisi kieltää tulo joihinkin juttuihin!
Höh, nyt tuntuu etten saanut juuri mittään tänne. Taival jatkuu, niin jatkuvat myös kelat ja kelailut. Tämän mitäs tänään tehtäis -höpöttelyn ohessa olisi mukavaa lukea teidänkin mietteitänne Matkasta, toverit. Näyttöpäätteet sauhuamaan!!
eino
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
eihän saatana suomalainen teatterikulttuuri ole mennyt lainkaan eteenpäin moneenkymmeneen vuoteen. pääsyyksi räknäilisin sen, että suomalaiset taidelaitokset ja -koulut EIVÄT KOMMUNIKOI keskenään lainkaan. minkäänasteista keskustelevuutta ja tilaa luovuudelle ei synny, jos jäkitetään elitismin ja egorunkkailun välimaastossa. tällä hetkellä tämän aihion käsitän näin. ja parun ja kiroan.
ihmekös tuo että berliiniläiset päivittelevät vuosittain teatterikesässä suomalaisten "huippuesitysten" yllätyksettömyyttä.
lempeyttä kohti, ehdottomasti. mutta keskusteluyhteyksiä, tilaa ja vapautta luovuudelle täytyy syntyä instituutioiden välillä.
paljon luovempaa on tehdä taidetta turvallisessa, yhteisöllisessä ja lämpimässä ilmapiirissä kuin puristeisesti ahdistuksen ja epävarmuuden tuomassa moodissa. tähän itse luotan ja johdan elämänlankaani näistä lähtökohdista.
hyvä eino! rakastan pohdintojasi!
nähdään pian!
pus.
-jonne-
Mikä on se vallankumous, johon sinä nyt pyrit, Eino?
Tai kun tuntuu, että aina esityksen jälkeen on tunne siitä, että nyt jäi jokin saavuttamatta, mutta ei oikein ikinä tiedä mikä. Mullahan on toki itsellä täsmälleen sama käsittämätön tapa.
Mutta mitä tuolla esityksellä olisi pitänyt tapahtua? Eikö tuossa haettu juuri sitä lämpöä ja mitälie? Ne jotkut poliittiset osiot siellä välissä oli todellakin semmoista, mikä ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaista vastareaktiota, vaan ainoastaan, että just näin. Mutta kun tuossa esityksessä se kaikki suora poliittisuus tuntui toissijaiselta, ei siinä fiiliksessä tahtonut oikein tarttua niihin täkyihin. Mulla oli jopa välillä semmoinen olo, että joo kiitos jätetäänpä nämä puheet nyt ja mennään eteenpäin. Johtuen varmaan siitä, että asiat oli jo tuttuja paskasta, baronista, blogistasi ja teatteritapaamisesta. Tärkeitä asioita, mutta jo sanottuja. Ainakin mulle.
Että minusta tuossa ei ollut mitään provosoivaa. Tai kun en osaa sanoa sitä provokaatioksi, jos esitys herättää hyvän olon ja raukeuden.
Ilkka
no en tiiä siitä vallankumouksesta.. ehkä pyrin järkkäämään suomeenkin uutta solidaarisuus-puoluetta;)
lemmitty ei ole suorasukaisen poliittinen esitys, enkä välttämättä ikävöi nyt mitään erityisen poliittista lukutapaa. siinä mielessä keinot ja osin päämäärätkin ovat erit kuin paskassa.
pohdin lähinnä vaikuttamista ja sen "kriisiä". että onko mieltä tehdä taidetta valmiiksi samanmielisille, puhua tekstejä jotka saavat osakseen nyökyttelyä tai jopa "juuri näin" -tyyppistä kelailua. että jos pyrkii maksimoimaan vaikutuksen, mitkä ovat parhaimmat keinot siihen? ja mitkä juuri parhaimmat teatterin (ei politiikan) keinot? tästä keskustelisin mielelläni jossain lisää...
-eino
No joo. Jos oli pyrkimys vaikuttaa esimerkiksi minuun poliittisesti tai saada minut ajattelemaan jotain uudelta kantilta, niin ei esitys siinä onnistunut. Pro Marginaali oli oikeastaan ainut juttu joka jäi mieleen noinniinkuin tekstinä. Tai ajatuksena, johon tartuin jostain syystä.
i
tuo on aika jännä tapa ajatella että poliittinen on vaan siinä tekstissä. jo pelkästään se, miten esitys kohtelee katsojia ja miten esiintyjät ovat näyttämöllä, tekee aktista poliittisen, jos sitä sellaisena haluaa tarkastella. muitakin tarkastelutapoja toki on.
No nyt päästään sitten siihen, että tekipä mitä tahansa, tekee jotain poliittista. Tällä ajattelutavalla on poliittinen valinta olla tekemättä mitään poliittista, ja perinteinenkin ilmaisutapa on poliittinen, koska tekijä on päättänyt olla olematta poliittinen. Saivartelua. En jaksa ajatella sitä suoranaisesti poliittisuutena, että joku herättää minussa vaikka nyt hellyyttä. Ainakin se sana tuntuu vastenmieliseltä ja jopa loukkaavalta siinä yhteydessä.
Ja en minä ihan nyt osaa allekirjoittaa tuota, että esiintyjien tapa kohdella katsojia on poliittinen. Ei se oikeastaan ole edes vallankumouksellinen. Toki tapa on viety huomattavasti pidemmälle kuin missään näkemässäni esityksessä, mutta ei siinä ole uutta kuin se volyymi. Siis siinä yleisön hyvänäpitämisessä tai miksi sitä nyt kutsuisi. Kun ei tuo ole eka esitys, jossa esiintyjät pyrkivät tuomaan jotain lämpöä katsomoon. No ei kai toki poliittisuus ehkä vaadikaan sitä, että on eka jossain asiassa, mutta en minä ottanut Lemmittyä radikaalina tai vallankumouksellisena. Vai pitäsikö ehkä ajatella, että lämmön välittäminen on tänä päivänä poliittinen teko? Onko se sittenkään niin harvinaista? Hmm. Tai onko se edes teatterissa harvinaista? Ehkä minä käyn liian vähän teatterissa, ja tarkastelen teatteria liiaksi todellisuutena. Tai etten näe isoa eroa siinä, jos joku antaa minulle lämpöä lavalta tai normaalissa elämässä.
Ja tuohon, että poliittisuus on vaan siinä tekstissä, voisin vielä tarkentaa ajatustani, että minusta siellä ei ainakaan tekstin ulkopuolella ole provosoivaa asiaa. Että ehkä provoa ei ole kuin tekstissä ennemminkin. Jos joku jotain provoa sieltä tekstistä löytää.
i
Itse koen sen "poliittisen osion" tukevan toimintaamme näyttämöllä.
En osaa erottaa niitä toisistaan. Tekstissä tavallaan perustellaan se, mitä me teemme ja miksi.
En soisikaan Lemmittymme olevankaan kovin provokatiivinen, sillä silloin maailmassa olisi jotakin todella pahasti pielessä. Monet tuttavat, jotka näkivät esityksen, sanoivat sanoman kyllä menneen perille.
Ja kai muistamme tarinan tuulesta ja auringosta, kun he kilpailivat keskenään, kumpi on väkevämpi?
: D
Minusta me ikäänkuin esitämme toisen skenaarion, että näin maailma voisi olla, ja elämme sen sitten siinä todeksi. Minusta se jos mikä on vallankumouksellista, jos jonkun pitää sitä olla, että esitetään vaihtoehto ja sitten eletään! sen mukaisesti.
Ei lempeydessä ole mitään nolottavaa, taitaa jokaisessa pojassa asuva matsoilija nyt nostaa päätään. *virnistys*
On hyvä että koetetaan liikkua ihmistä kohti pehmeästi, ja näyttää, että tällainenkin tapa on olemassa, ja sekin toimii.
Joka paikassa kun koetetaan järkyttää ja shokeerata, mutta kutsutvat sitä
havahduttamiseksi..
Jotenkin vain tuntuu, että nyt on valssin aika.. ehkäpä ensi prokkis onkin jo polkkaa, kukapa tietää.
Seelis
Ai niin, ja se, että kokee olevansa samanmielistä esitystä katsomassa, ei välttämättä ole tylsistyttävä, vaan tukea antava kokemus. Eikö yhtä tarkeää kuin ihmisten "käännyttäminen" ja provosoiminen, edes jollain tasolla, ole myös jo tiensä valinneiden tukeminen? Että he saavat kokemuksen yhteydestä, yhteisöstä, siitä että eivät ole yksin ajatustensa kanssa?
Siitä saa uutta voimaa, ja he voivat taas tahoillaan levittää ilosanomaa!
Seelis
Kuka on sanonutkaan, että lempeydessä olisi jotain nolottavaa?
Luulen, että tässä keskustelevat ovat yhtä mieltä, että tuo lempeys on onnistunutta ja toimivaa esityksessä. Ja se oli se juttu, josta itsekin siinä pidin erityisesti.
Aivan ehdottomasti esityksissä pitäisikin välittää lisää lempeyttä ja lämpöä, kuten elämässä muutenkin. Tietysti. Mutta jos esitys saa katsojan lähinnä onnelliseen mielentilaan, tuskin syntyy hirveästi keskustelua tai provosoitumista. Kun tulee semmoinen olo, että asiat on kunnosssa. Vaikkakin siellä oli sitä mesitsiä, niin siihenkin tosiaan suhtautuu vaan myötämielisesti, mikä johtuu paljolti myös siitä vallitsevasta hyvänolon tunteesta.
Että joo, ehkä esitys epäonnistuu, mikäli sen tavoite on ollut nimenomaan tuoda jotain yhteiskunnan epäkohtia esille. Ja siinä juuri siksi, että on jo valmiiksi samanmielisiä katsojia, ja mikäli olisi erimielisiäkin, niin esityksen tunnelma jotenkin estää provosoitumista. Mutta minusta se ei ole missään tapauksessa huono asia. On suorastaan poikkeuksellista, että esitys on vaikuttava, ilman että olen provosoitunut.
mitä se politiikka noin niinku terminä tarkoittikaan?
yhteisten asioiden hoitamista? lemmitty kenties kantaa huolta ihmisistä, yksilöstä. on huolissaan kun ollaan yksin ja voidaan kenties huonosti, huonommin koko ajan.
niin että lempimällä, lempeydellä, hoidetaan jotain isompaa yhteiskunnallista ongelmaa..
en tiedä. voisiko siinä olla se poliittinen näkökulma? tai noin minä esitystä luin. luin lempeyden poltiisinea, en tekstejä.
piis änd laav
sara
siis poliittisena. kirjoitushäröjä:)
Lähetä kommentti