lauantaimietteitä

Kuusi viikkoa ja yksi tunti ensi-iltaan.

Ensi viikon lauantaina, jos luoja suo, on ensimmäinen täysipäinen läpimeno. Ehkä. Raivoisa määrä pitäisi vielä kerrata asioita. Keskittyä perusasioiden harjoittelemiseen. Ei voi puhua edes hiomisesta, vaan perustyökalujen haltuunotosta. Käsikirjoituksen suhteen olen tyytyväisellä tolalla. Ainakaan paperilla esityksessä ei ole yhtään kohtausta, joka ei toimisi tai johon suhtautuisin itse vähän nihkeästi. Yleensä sellaisia jää esitykseen. On jäänyt aina, omissa töissäni. Siitä on vielä sitten matkaa siihen, että kaikki toimii myös näyttämön puolella.

Kulunut viikko oli uusien kohtausten mättämisen ja vapautumisen aikaa. Antti-Jussi lähti jutusta, mikä nähdäkseni vapautti energiaa sekä kaverille itselleen että työryhmälle. Enää ei tarvitse nihkeillä "yhteen hiileen puhaltamisen", sitoutumisen tai minkään muunkaan sellaisen HENKEEN liittyvän asian suhteen, jota tässä loppuvaiheessa tarvitaan rutosti. Olen mielissäni siitä - ettei tarvitse epäillä motiiveja tai miettiä että mitenhän nämä nyt tähän juttuun suhtautuvat. Tosissaan. Intohimoisesti. Valmiina.

On aika vaikeaa puhua tästä vielä ulospäin. Että mikä tämä nyt oikein on. En ehkä tiedä itsekään kovin tarkasti. Jonkin kauhean tärkeän asian äärellä liikutaan ja se riittää, toistaiseksi. Yritän silti määritellä, tämänhetkisten fiilisten mukaan:

Leiri. Yön mittainen teatterileiri aikuisille. Tulevaisuusleiri. Metsäleiri. Forrest Camp! Työpaja ja pitkäkestoinen happening. Teatteriesitys ja näyttely. Kokemusesitys, ehdottomasti. Minimalistinen lämpöooppera. Unelmarata. Aikuisten pomppulinna. Aikuisten Lintsi. Lälläriperformanssi. Esitys teatterista, jota ei ole. Esitys teatteriKSI, jota ei ole. Läpitanssittu luento. Keksintögalleria. Leikkikeskus. Kosketusesitys. Hippidraama. Epädraama. Uusripari. Unipiiri. Tulevaisuuden ompelukerho.

Samaan aikaan kun olen joutunut päästämään / päästänyt vapaaehtoisesti irti rakkaimmistani - siis bändipitoisen livemusan ja joukkotanssien ryydittämästä estetiikasta, uumoilen että tässä jutussa yhdistyy runsaammin kuin koskaan aiemmin erilaisten tyylilajien, lajityyppien ja taiteenlajien seos. Kovin dramaattinen esityksestä ei ole tulossa, paitsi toivon mukaan katsojan (ja esiintyjän) kokemusmaailmassa. Mutta itse draama näyttää karsiutuvan koko ajan minimiin. En tiedä onko se hyvä asia. Kiinnostava havainto kyllä, ja huomaan alinomaa miettiväni, onko tämä se suunta johon todella haluan tekijänä kulkea. Kyllä, tuo tie vie syvemmälle taiteen ja teatterin marginaaleihin, aiheuttaa yleisökatoa ja sensellaista, mutta se tuntuu vievän myös syvemmälle tähän aikaan, toisiin ihmisiin ja sellaisiin lopputulemiin, jotka tuntuvat yhä oikeammilta, todemmilta.

Työstän omaa unelmaani näyttämölle, jälleen kerran, siitä olen varma. Jotakin, mistä olen pitkään haaveillut. En tiedä onko matkalla kohti omaa unelmaansa edes mahdollista epäonnistua. Epävarmuus ja huolekkuus tulee vain siitä, ettei ole hajua siitä, kuinka pitkälle unelmansa kanssa pääsee kun DEADLINE ryömii syliin.