Miltä tuntuu

Otsikko, tuo sukupolvemme ydinkysymys, sekä siltä kysytty että sen itsensä alinomaan kysymä, loppuun asti hokema, on aina oiva tapa aloittaa sukupolvemme tekijöille tyypillisten kommunikointimuotojen kuten bloggailun harjoittaminen. "Hyvältä."

Helsinki, tuo katujen sekasotku, toi mieleeni muutamia mietteitä, jotka jaan. Ensinnäkin, esityksemme ydinlause on minulta vielä hukassa. En tarkoita mitään senkaltaista, minkä voisi riviin tai iskulauseeseen typistää, huudahduksista puhumattakaan, mutta jonkun pääteesin, kiteytyksen, kirkastuksen tarve on kova. Edes itselle, ja kenties nimenomaan itselle, jotta sitä ei tarvitsisi enää muille hokea, paitsi esityksestä huokuvin, ei-suorin keinoin. Saattaa olla, että kyseessä on myös jokin asia, jonka oivaltaa vasta loppumetreillä, jokin joka on jo siellä mutta mitä en vielä näe, tai joka näyttäytyy jossain ihan muualla kuin mitä oli etukäteen kuvitellut.

Eipä silti, en osaa vieläkään sanopa, mikä oli Paskan näytelmän (tai minkään muunkaan tekeleeni) temaattinen teesi, väittämä, pehmeä tai kova ydin. Mutta kokemus tulevaisuuden usvissa leijumisesta ja haasteen mahdottomuudessa vellomisesta ei ole kauhean kohottava - suuntia pitää saada selvemmiksi ja fokusoinnin jaloa taitoa ruveta harjoittamaan oikein ajan kanssa.

Loput, siis puuttuvat, kohtaukset eivät tunnu tulevan kuin itsestään. Niitä ei ole nyt takavarastossa siinä viimeisen hiuskarvan ja korvalehden välissä jemmassa, enkä niitä piilottelisi vaikka siellä hengailisivatkin. Yksi selkeä rajaus näyttäisi kuitenkin syntyvän: aiheen tasolla ykkösen kohtaukset kytketään entistä vahvemmin koskettelemaan erilaisia uhkakuvia ja kakkosella puhutaan pelkästään ihanteista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että se mikä siellä ei käsittele näitä, on putsattava pois tai korjailtava uuteen muotoon. Jos fantasian saa vietyä tappiin asti, kaupunkiteon ja yön voi halutessaan nähdä myös toteutuneina ihanteina, unelmina.

Jollain tavalla noissa uhkakuvien maailmoissa liikutaan sellaisissa haasteissa, ettei meillä voi olla oikein mitään ratkaisukeinoja niihin. Sitä tuntuu vaikealta käsitellä ja tajuta. Ettei ole oikeastaan mitään järjellistä ratkaisua yhteenkään ongelmaan. Teatteri on läpi vuosituhantisen historiansa osoittanut huimapäistä selviytymiskykyä mitä oudoimmista kriiseistä, mutta kriisejä, jotka meillä on vasta edessämme, tuntuu hankalalta etukäteen purkaa saati kohdata. Ehkä teatteri voi varoittaa niistä, ehkäistä jotakin tapahtumasta, mutten oikein luota sen kykyyn muuttaa asioita, jotka eivät ole vielä edessämme.

Olen myös miettinyt muutamia keinojen tasolla vielä jäsentymättömämpiä asioita. Pyöriskellyt niissä. Kuten sitä, että tarvitsemme suunnattomasti voimaa, rohkeutta, ehdotonta sisärinkiläisyyttä - siis sille astumista ja ulkoilun lopettamista, avarakatseisuutta, hurjaa työnpaiskomisen meininkiä, ihmeitä, kiireettömyyttä ja nerokkaita oivalluksia tälle loppusuoralle.

Haaveilen sellaisesta hetkestä, että kaksi päivää ennen ensi-iltaa totean jollekulle keittiössä kahvia äkkiä hörpätessäni, että "perkele, tällaisesta tekemisen meiningistä en ole koskaan uskaltanut haaveillakaan!".

Haaveilen loistavasta esityksestä. Haaveilen yhteisöstä, jonka varassa elää ja tehdä töitä pitkään, vailla kurjia arkisen epävarmuuden tuulia. Haaveilen yllättävistä hetkistä, rakkauden teoista, hurjasta menosta ja soinnista, joka vain kasvaa matkan lähetessä ei loppuaan vaan ensimmäistä suurta kliimaksiaan.

Mutta nyt haaveilu jatkukoon höyhensaarilla.

eino